Koko Suomi on pidettävä informoituna

Eduskuntavaalien häämöttäessä puolueet keskustelevat jälleen siitä, onko koko Suomi pidettävä asuttuna: kuinka paljon palveluja pitää olla tarjolla ja miten kauas ihmisen pitää matkustaa niitä käyttääkseen. Samalla voitaisiin puhua myös siitä, missä määrin ja mihin hintaan ihmisellä on oikeus saada tietoa asuinpaikkansa asioista.

Koko Suomi on pidettävä informoituna. Kansalaisella on oikeus saada luotettavaa ja riippumatonta tietoa kotipaikkakuntansa asioista. Jos tietoa ei ole tai sitä on vaikea saada, asukkaat kulkevat sumussa. He eivät pysty arvioimaan, miten heidän asioitaan hoidetaan ja millaisia heitä koskevia päätöksiä paikkakunnalla tehdään. Olisi kohtuutonta odottaa, että ihmisillä on aikaa tai mahdollisuutta perehtyä vaikkapa kunnanvaltuuston käsittelemiin kysymyksiin kokouksia seuraamalla, arkistoissa kahlaamalla ja virastoihin soittelemalla. Se on journalistien tehtävä. Myös muut paikkakunnan asiat vaaratilanteista naapurikylän kuulumisiin löytyvät median avulla.

Journalistin 8/2022 kansijuttu kertoo, mitä tapahtuu, kun paikkakunnan mediatarjonta ohenee. Suomessa asiaa ei ole tutkittu laajasti, mutta Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset antavat osviittaa. Kun paikkakunnan tiedotusväline kuolee, äänestysaktiivisuus laskee. Kunnan hallinnosta tulee tehottomampaa ja sen lainakulut nousevat. Asukkaat saavat paikkakunnan politiikasta vähemmän tietoa ja hakeutuvat harvemmin mukaan politiikkaan. Kansalaiset vieraantuvat hallinnosta ja hallinto kansalaisista.

Yle hoitaa koko maan kattavaa uutisointia parhaansa mukaan, monilla pikkupaikkakunnilla paikallislehti on kylän kokoava voima ja maakuntalehtien journalistit venyvät usein uskomattomiin ponnistuksiin jatkuvista irtisanomisista huolimatta. Kaikesta tästä huolimatta lehtikuolemat ja lehtien yhdistämiset jättävät Suomeenkin uutiserämaita, joissa yksi ylityöllistetty freelancer yrittää kattaa maantieteellisesti valtavan alueen. Hyvinvoivalla paikkakunnalla on parhaimmillaan sekä kaupallisen median että Ylen edustusta. Pahimmassa tapauksessa paikkakunnalla ei ole edes yksittäistä freetä. Silloin sen asukkaat eivät saa tietoa omista asioistaan, minkä lisäksi kylä tai kunta ikään kuin katoaa muun Suomen ajatuksista. Poissa mediasta, poissa mielestä.

Suomalaisten epätasa-arvoinen tiedonsaanti ei koske pelkästään uutisia. Esitys postilain muuttamisesta tarkoittaa, että ensi vuoden alusta postia pitäisi jakaa enää kolmesti viikossa. Päivälehtien viisipäiväinen jakelu turvattaisiin jakelutuella, mutta esimerkiksi aikakauslehtien pitäisi vain jotenkin pärjäillä uuden aikataulun kanssa – samalla kun jakelukustannukset nousevat lyhyessä ajassa hirvittävän paljon ja paperin hintakin hipoo pilviä. Posti on valtionyhtiö, ja viime kädessä poliitikot päättävät, miten usein ja millä hinnalla lehtiä jaellaan.

Eduskuntavaaleissa puolueilta soisi kuulevan avauksia siitä, millä tavalla ne aikovat pitää koko Suomen informoituna. Lasketaanko Pohjoismaiden korkeinta lehtien arvolisäveroa, lisätäänkö jakelutukia, luodaanko maahan pohjoismaisen mallin mukainen mediatuki vai kenties Kanadasta tuttu järjestelmä, jossa valtio tukee journalistien palkkaamista alueille, joilla heitä ei muuten ole? Vai keksiikö joku poliitikko jonkin vielä paremman tavan tukea mediaa, kansalaisten tiedonsaantia ja sitä myötä demokratiaa? Kaikki ehdotukset ovat tervetulleita – ennen kuin uutistyhjiöt laajenevat ennestään.