Merkkejä on ollut ilmassa jo vuosien ajan. Vuonna 2014 Yrittäjä-lehti irtisanoi koeajalla toimittajan, joka paljasti, ettei pääministerikokelas Juha Sipilä (kesk.) ymmärtänyt, mikä on julkisen talouden osuus bruttokansantuotteesta. Tapaus poiki muutamia juttuja. Sitten se unohdettiin.
Vuonna 2016 Päätoimittajien yhdistys asettui tukemaan Ylen uutistoimituksen päätoimittajaa, joka taipui pääministeri Sipilän uhkailujen alla ja sensuroi toimittajia.
Toimittaja Johanna Vehkoon kärsimysnäytelmä jatkui vuosia ennen kuin siihen viimein saatiin päätös korkeimmasta oikeudesta.. Aivan liian pitkään hän joutui aivan yksin taistelemaan sananvapaudestaan.
Joulukuun 2021 alussa Kalajokiseudun päätoimittaja Hanna Parhaniemi kertoi Suomen Lehdistössä uupuneensa jatkuneisiin vaikuttamisyrityksiin ja taipuneensa painostukseen.
Vain vähän aiemmin suomalaisen median suojattomuus oli paljastunut koko maailmalle, kun kolme Helsingin Sanomien toimittajaa sai maanpetossyytteet sotilastiedustelua koskevasta juttusarjasta.
Tapaukset ovat esimerkkejä siitä, ettei Suomi ole sellainen sananvapauden lintukoto kuin journalistit ovat pitkään halunneet ajatella sen olevan. Poliitikot ja viranomaiset eivät rakastakaan lehdistönvapautta niin vilpittömästi kuin he juhlapuheissa väittävät.
Hyvä esimerkki siitä ovat presidentti Sauli Niinistön ristiriitaiset kannanotot Helsingin Sanomien Viestikoekeskus-juttusarjaan. Kun sen ensimmäinen osa joulukuussa 2017 julkaistiin, presidentti suuttui ja eliitin trolliarmeija vaati Twitterissä toimittajien päitä vadille.
Hetkeä myöhemmin Niinistö rauhoitteli tilannetta Helsingin Sanomien haastattelussa kertomalla, että arkaluonteisia tietoja ei vaarantunut.
”Monissa pöydissä varmaan ihmetellään, että viitsivätkin noin ison numeron tehdä”, Niinistö vähätteli.
Kun maanpetossyyteet lokakuussa 2021 nostettiin, kyyti oli jälleen kylmää.
”Meillä on rikoslaki, jota sen säätänyt eduskunta on tarkoittanut noudatettavaksi”, Niinistö kommentoi.
Presidentin lausunnossa ei ollut jälkeäkään aiemmasta sovittelevuudesta. Miksi? Koko sirkuksen työnsi liikkeelle presidentin julkinen raivo jutun julkaisemisesta.
Viestikoekeskus-tapaus on ollut journalisteille herätyksen paikka. Siihen liittyvä rikos- ja oikeusprosessi on kestänyt nyt jo neljä vuotta. Samana päivänä, kun Niinistö ärähti jutusta, poliisi suoritti kotietsinnän Hesarin toimittajan kotiin. Takavarikkoon joutui muun muassa muistitikku, joka sisälsi lähdesuojan piiriin kuuluvia tietoja.
Lehti väänsi kaksi vuotta poliisin kanssa siitä, saako poliisi avata toimittajan muistitikun. Korkein oikeus päätti vuonna 2019, että ei saa. Vaikka päätös oli toimittajien lähdesuojan kannalta erittäin hyvä ja tärkeä, se lipui nopeasti ohi uutisvirrassa.
Muu media asemoi pitkään itsensä katsomoon, ikään kuin asia ei koskisi meitä. Kollegat keskittyivät jakamaan tyylipisteitä: Oliko juttu oikeasti tärkeä? Syyllistyttiinkö ”punaleimapornoon”?
Vasta kaksi vuotta myöhemmin maanpetossyytteet ovat saaneet pääkirjoitustoimitukset hereille. Viimeistään nyt kaikille on selvää, että jokin on pahasti vialla. Meillä ei todellakaan ole sama suunta.
Median tehtävä olisi nyt penkoa pohjamutia myöten, mikä on ollut päätösten ketju, jota pitkin olemme kävelemässä samaan kerhoon Puolan ja Unkarin kanssa. Miksi juuri Viestikoekeskus-tapaus oli se, jossa journalisteja vastaan hyökätään näin isolla tykillä?
Tamminiemen pesänjakajat julkaistiin neljäkymmentä vuotta sitten. Kun tuota poliittisen eliitin salaisuuksia paljastavaa teosta lukee nyt, se vaikuttaa omille jutuilleen hihittelevältä vitsikirjalta.
Lähtötaso on nykyisin toinen. Vihaiset reaktiot kertovat siitä, että uusi journalistisukupolvi pyrkii eroon entisistä läheisistä suhteista valtaan ja viranomaisiin. Poliisin tiedotteet eivät mene enää sellaisinaan läpi, poliitikkojen väitteitä tarkistetaan. Näin toimii itseään kunnioittava tiedonvälitys. Se ei ole kenenkään kaveri, eikä osa kenenkään toisen projektia.
On tärkeää, että media uskaltaa suojella omia oikeuksiaan rinta rottingilla. Kukaan muu ei sitä tee.
Juttua päivitetty Johanna Vehkoon oikeusjutun osalta printti-Journalistin julkaisun jälkeen.
Uusimmassa lehdessä
- Kohu arabiankielisistä uutisista kuumensi repivän Yle-rahoituskeskustelun. Uutisankkuri Esraa Ismaeel on seurannut keskustelua ihmeissään.
- Sinuhe Wallinheimo kiinnostui kaupallisen median ahdingosta ja hakeutui Ylen hallintoneuvoston johtoon. Läheiset välit Vesa-Pekka Kangaskorpeen ovat hänelle arka paikka.
- Kulttuurin leikkaukset hukkaavat ammattitaitoa peruuttamattomasti
