Kiistanalainen kansallismielisyys

”Aktivistiryhmä aikoo häiritä kansallismielisten itsenäisyyspäivän soihtukulkuetta”, otsikoi Helsingin Sanomat. ”Itsenäisyyspäivänä Helsingin Töölössä poliisi piti erillään anarkistisen Vapaus pelissä -mielenosoituksen ja kansallismielisen 612-soihtukulkueen”, uutisoi Ilta-Sanomat.

Keitä ovatkaan nämä kansallismieliset, joista uutisissa taajaan puhutaan? Entä mitä tämä kansallismielisyys oikein on?

Politiikan sanakirjan mukaan kansallismielisyys on nationalismia. Kielitoimiston sanakirjan mukaan nationalismi on myös kansalliskiihkoa.

Toimittajalla on yleensä valinnanvaraa nimeämisissä. Tällä kertaa voitolle pääsi kansallismielisyys-käsitteeseen nojaava nimeäminen. Valintaan vaikutti varmaankin se, miten mainittu joukko on itseään määritellyt ja miten poliisit ovat rähinöistä raportoineet.

Nämä soihdunkantajat saivat perusviestinsä hyvin läpi. Sanasyötin nielaisivat niin poliisit kuin toimittajatkin.

Kun uutisissa puhutaan kiistattomana totuutena kansallismielisestä soihtukulkueesta, jota anarkistit häiritsevät, luodaan käsitystä hyvän ja pahan kohtaamisesta. Kansa hyvä, anarkia paha.

Mutta totuus ei ole tälläkään kertaa selviö. Se, mikä saattaa vaikuttaa tosiolta, onkin kiistiö.

Totuus olisi tyyten toinen, jos sanottaisiin, että soihtukulkueeseen osallistui äärioikeistolaisia tai kansalliskiihkoilijoita. Puhumattakaan siitä, että heihin viitattaisiin sellaisilla sanoilla kuin kansallissosialismi- tai natsimieliset.

Miten tapahtumista olisi voinut raportoida asettumatta minkään ryhmän puolelle? Ehkä kansalle olisi voinut kertoa tylsän totuudenmukaisesti, että kulkueen järjesti kansallismieliseksi itseään kutsuva ryhmä. Ei tuo kovin napakka muotoilu ole, mutta onpahan – tarpeeksi tosi?