”Kiitos juttutarjouksesta! Aihe on hyvä, mutta meillä ei ole paikkaa, johon tämä sopisi.”
Näin vastasi aikakauslehden toimituspäällikkö, kun tarjosin ajankohtaista ilmiötä artikkeliksi. Ei ole ensimmäinen kerta, kun juttu jää tekemättä siksi, ettei se mahdu lehden konseptiin.
Kun aloitin toimittajana yli kolmekymmentä vuotta sitten, lehtien syntyprosessi oli päinvastainen. Juttukeikoille lähdettiin välillä hyvinkin heppoisten ideoiden kanssa. Joskus spontaani taktiikka toimi, toisinaan lopputulos oli täyttä huttua.
Suunnitelmallisemmaksi toimitustyö muuttui 1990-luvun lopulla, kun lehtien konseptointi yleistyi. Lehdille määriteltiin kohderyhmät, oma ääni, juttutyypit ja visuaalinen ilme. Massiiviset lehtiuudistukset kiihtyivät 2010-luvulla.
Journalismin tutkijana, kouluttajana ja toimittajana työskentelevä Maria Lassila-Merisalo näkee muutoksessa paljon hyvää.
”Lukijan näkökulmasta konseptoitu lehti on turvallinen ratkaisu: hän tietää jo etukäteen, mitä saa. Konseptointi myös tehostaa toimitustyötä, kun pääteemat ja juttupaikat on valmiiksi mietitty. Editointikulttuuriakin konseptointi on vahvistanut.”
Konseptoinnin kääntöpuoleksi Lassila-Merisalo nostaa journalismin yksipuolistumisen. Haastateltavia ja aiheita yritetään välillä survoa muottiin, johon ne eivät luonnostaan sovi.
”Voi myös kysyä, tarjoavatko lehdet lukijoille ja tekijöilleen enää yllätyksiä, jos jokainen juttupaikka ja näkökulma on lyöty lukkoon ennakkoon.”
Vielä kiinnostavampaa on pohtia, rajaavatko tiukasti konseptoidut lehdet pois tiettyjä yhteiskunnallisia teemoja tai ihmisryhmiä. Itse huomaan, että karsin jo juttujen ideointivaiheessa osan aiheista pois, koska tiedän, etteivät ne mene kuitenkaan läpi toimituksen päässä.
Lassila-Merisalollekin tilanne on tuttu.
”Varsinkin ilmiöjuttuja on vaikea myydä. Taannoin tarjosin yhdelle lehdelle reportaasia, mutta toimitus piti aihetta liian suurena riskinä, sillä oli vaikea etukäteen tietää, millaista materiaalia saisin keikalta.”
Julkisuuden henkilöt edustavat naistenlehtijuttujen peruskaartia. Taviksen osalta varmin väylä mediaan on yleensä dramaattinen selviytymistarina.
”Näiden väliin jää kuitenkin iso joukko kiinnostavia ihmisiä, joiden haastatteluille on vaikea löytää paikkaa lehdistä”, Lassila-Merisalo huomauttaa.
Konseptointi on herättänyt vilkasta keskustelua myös Facebookin Mediaduunarit-ryhmässä, jossa freelancerit kertovat huomioistaan.
”Aihe ei määrittele enää käsittelytapaa, vaan ihmisen tai asian pitää sopia konseptiin. Usein tuntuu siltä, että juttuformaatit köyhdyttävät kirjoittamista. Monologitekstit ovat tästä hyvä esimerkki: ne eivät ole oikein kenenkään puhetta”, Anna-Liisa Hämäläinen pohti aihetta.
Janica Branderin kokemuksen mukaan sanomalehdissä on paremmin tilaa erilaisille juttutyypeille.
”Eräs kollega lähti juuri naistenlehdestä, koska kirjoittaminen alkoi muistuttaa enemmän copywritingia kuin journalismia. Lehden omaa ’tone of voicea’ vahdittiin niin tiukasti, että jutuista karsittiin kaikki kirjoittajien persoonalliset piirteet. Maakunnallisessa sanomalehdessä saa kokea sitä luovuutta ja löytämisen iloa, joka pitää vielä minutkin tällä alalla”, Brander kirjoitti.
Emilia Saloranta muistutti, että formaatit voivat myös helpottaa juttujen myymistä. Toimittaja voi miettiä jo valmiiksi, mihin juttusarjoihin haastateltavia voisi tarjota.
”Kiinnostavia juttuja on syntynyt varsinkin silloin, kun mukana on selkeä teema, kuten raha tai rakkaus. Se on toki totta, että konseptit voivat kaventaa journalismia tai tuntua toimittajasta rajoittavalta, jos ne vielä tästä rajusti lisääntyvät.”
Avussa tehtiin viime kesänä lehtiuudistus, jossa juttuformaattien määrää kasvatettiin. Päätoimittaja Samuel Savolainen ei näe, että konseptointi köyhdyttäisi journalismia.
”Formaatit tekevät viikkolehden kokoamisesta suoraviivaisempaa, sillä tahti on tiivis. Siitä on toki pidettävä huolta, ettei lehti mene liukuhihnatekemiseksi, vaan yllätyksille jää tilaa. Jos formaatti aiheuttaa sen, että jutut alkavat toistaa itseään, on aika muuttaa konseptia.”
Me Naiset -lehdessä konseptointi yleistyi 2000-luvun alussa. Päätoimittaja Katja Sipilän mielestä hyvin konseptoitu lehti on lupaus tietystä laatutasosta.
”Juttuformaateilla rakennetaan tuttuuden tunnetta ja sitoutetaan lukija, mutta kyllä ne helpottavat myös toimituksen työtä. Meillä sisältö poikkeaa sikäli sanomalehdistä, että haastateltavana on usein julkkiksia, joista juttuformaatit auttavat löytämään uusia näkökulmia.”
Sipilä haastaa väitettä, jonka mukaan tavallisista ihmisistä tehtäisiin naistenlehdissä pelkkiä selviytymistarinoita.
”Me teemme tavisten kautta jatkuvasti ilmiöjuttuja vaikkapa työelämästä, ihmissuhteista tai rahasta. Yritämme taistella kuplautumista vastaan, jotta ääneen pääsisivät mahdollisimman monenlaiset ihmiset.”
Mutta jääkö juttuja usein tekemättä siksi, etteivät ne mahdu lehden konseptiin?
”Meillä ei kyllä kieltäydytä jutusta siksi, ettei sille olisi paikkaa. Enemmänkin pohdimme, onko aiheessa Me Naisiin sopiva näkökulma”, Sipilä sanoo.
Myös Samuel Savolainen vakuuttaa, että Avussa on tilaa myös konseptin ulkopuolisille jutuille ja erilaisille äänille.
”Hyvä juttu on hyvä juttu, oli sen paikka missä tahansa. Formaattien tehtävä on terävöittää aihevalintoja ja kirjoittamista.”
OIKAISU 26.1. 2026. Toisin kuin jutun painetun version (Journalisti 1/2026) kuvatekstissä virheellisesti todetaan, Me Naiset ei ole karsinut sisällöstään yhteiskunta-aiheita ja reportaaseja. Virhe on toimituksen, ei jutun kirjoittajan.
