Luin Elina Grundströmin kirjoittaman kirjan Vesa-Pekka Kangaskorvesta ja Keskisuomalaisen historiasta, ja sain enemmän kuin vain pelkät muistelmat. Kirja on äärimmäisen mielenkiintoinen ja ajankohtainen kertomus 2000-luvun mediabisneksestä. Hyvä kuvaus siitä, miksi niin moni asia mättää journalismissa.
Erityisesti Tehtävä Keski-Suomessa -kirjan ensimmäiset 200 sivua kertovat paljon siitä, mikä jää kertomatta. Luin huvittuneena ja pöllämystyneenä mutta yhtä kaikki kiinnostuneena kirjan kertomuksia Keskisuomalaisen hallituksen kokouksista, bisneksestä, rahasta ja innokkaista laajentumissuunnitelmista. Journalistina näin vain jatkuvasti, mitä tarinasta puuttuu.
Se journalismi.
Se on täysin perusteltua. Kangaskorpi on Keskisuomalaisen toimitusjohtaja ja pääomistaja. Hän ei ole journalisti.
Kangaskorpi on halunnut olla näkyvä toimija mediakentällä. Hän on harvinaisen herkullinen hahmo, jonka kautta pureutua median tilaan ja kehitykseen.
Suosittelen teoksen lukemista ainakin toimittajille, kotisohvien äänekkäille mediakriitikoille ja niille, joilla on rahaa niin paljon ettei paskalle taivu.
Tehtävä Keski-Suomessa kuvaa hyvin, miten ristiriitaista mediabisneksestä on tullut. Helpoin tie tehdä voittoa kurjistuneessa markkinassa on ollut lisätä tuottavuutta. Se taas on heikentänyt itse yleisölle myytävää journalistista tuotetta.
Tällaisessa yhtälössä johdolta ja toimitukselta puuttuu yhteinen suunta. Yhteen hiileen puhaltamisen sijaan firman sisällä käydään köydenvetoa. Siinä journalismin on mahdoton voittaa.
Huolella taustoitettu teos kertoo Keskisuomalaisen omistajuushistorian, jonka eetoksessa muutos alkoi jo 1980-luvulla. Talouskasvun ja juppikulttuurin vuosina yhtiön perinteisten omistajasukujen nuorempi polvi alkoi aiempaa painokkaammin vaatia tuottoja. Ideologiset syyt maakuntalehden omistamiseen jäivät taka-alalle.
”Nuoret ihmiset ovat usein idealisteja ja vanhat kiinnostuneempia vauraudesta. Keskisuomalaisessa se meni toisin päin. Kun nuori omistajapolvi sai valtaa, se lähti rakentamaan yhtiöstä raha-automaattia. Yhtiö alkoi maksaa radikaalisti suurempia osinkoja kuin aiemmin”, Grundström kirjoittaa.
Muutos tuli jäädäkseen, kuten tällä vuosituhannella on nähty, vaikka samaan aikaan bisnes ei ole yhtä kannattavaa kuin 1980-luvulla. Samoista voittomarginaaleista on kuitenkin haluttu yrittää pitää kiinni.
Sillä on ollut hintansa.
Toimittajien määrä väheni Tilastokeskuksen arvion mukaan vuodesta 2010 vuoteen 2023 noin 45 prosenttia. Samaa ja jopa isompaa työmäärää tehdään aiempaa pienemmällä porukalla.
Resurssipula ja kiire näkyy sisällössä. Kriittisyys ja syvällisyys vähenee, jos ei ole aikaa tutkia. Vallan vahtikoirasta tulee vallan sylikoira. Tästä on jo viitteitä.
Niina Huuhtanen ja Ville Manninen Jyväskylän yliopistosta ovat tutkineet suomalaisten sanomalehtien sisältökehitystä vuosilta 2013–2023. Heidän tutkimustensa perusteella paikallispolitiikkaa käsittelevä journalismi on sekä vähentynyt että kesyyntynyt niin, että Huuhtasen arvion mukaan se on jo uhka demokratian toteutumiselle.
Havainto ei ole mikään ihme, jos otetaan käsittelyyn Keskisuomalaisen omistama Etelä-Suomen Sanomat. Vuonna 2000 sen toimituksessa työskenteli 91 toimittajaa, vuonna 2023 enää 43. Viiden kunnallispolitiikkaa seuraavan toimittajan ryhmä oli kutistunut yhteen toimittajaan. Kävisikö tämä mainoslauseeksi: ”meidän toimittaja tekee viiden toimittajan työt”?
Olen nähnyt omin silmin kollegoiden työuupumukset ja sen, kuinka monen toimituksen ilmapiiri on huonontunut. Jatkuvat säästöpaineet, muutosneuvottelut ja kilpailullinen työkulttuuri jättävät jälkensä. Olen keskustellut vuosien varrella monien toimittajien kanssa siitä, etteivät he uskalla merkitä ylityötunteja, koska pelkäävät sen vaikuttavan heidän jatkoonsa yrityksessä. Hiljaisella sopimuksella toimittajat polkevat itse omia oikeuksiaan.
Jos ylitöitä ei merkitse, johto tietysti luulee, että työtehtävistä selviää nykyisellä kokoonpanolla muitta mutkitta työajan puitteissa. Ehkä sitä voi jopa vielä vähän tehostaa!
Tätä ei voi painottaa tarpeeksi: kaikki tämä valuu alaspäin ja näkyy ennen kaikkea sisällössä.
Keskisuomalainen ei tietenkään ole konsernina yksin vastuussa journalismin ongelmista. Huono henkilöstöpolitiikka on koko media-alan yhteinen epäonnistuminen. Osaajista ei ole osattu pitää huolta. Hyvään työilmapiiriin ja henkilöstön hyvinvointiin ei riitä, että järjestetään silloin tällöin juhlat firman piikkiin.
Mainos- ja tilaustulojen vähetessä journalismi on kaivannut innovaatioita ja erityisesti sisältöjä, joista yleisö haluaa maksaa. Uuden ideointi, kehittäminen ja luova kirjoittaminen vaatii ihmisiä, aikaa ja rahaa. Tähän lehtitalojen omistajat eivät ole olleet valmiita.
Kangaskorpi myöntää itsekin kirjassa, että Keskisuomalainen on jäänyt jälkeen digitalisaatiossa. Kehityksen puutteen sijaan Kangaskorpi tosin harmittelee kirjan perusteella enemmän mönkään menneitä Alma-kauppoja 2010-luvun taitteesta. Hänen sitaattinsa kuvaa, minkä raiteen yhtiö tuolloin valitsi:
”Olimme menettäneet valtavan kasan rahaa, jonka Keskisuomalaisen omistajat olisivat saaneet Almalta, jos kaupat olisivat toteutuneet. Nyt meidän piti päättää, mitä teemme tästä eteenpäin ja miten kasvatamme arvoa omistajille.”
Jotain olisi voinut päättää journalismin kehittämisestäkin. Jälkiviisaasti voi sanoa, että osinkojen jakamisen kanssa olisi ehkä kannattanut välillä himmailla, niin olisi voinut satsata enemmän kehitykseen.
Nyt lähimenneisyys näyttää vähän surkuhupaisalta. Kangaskorven syyttävä sormi on osoittanut Yleen päin, vaikka samaan aikaan koko ajan olisi voinut kehittää omiakin sisältöjä. Strategia on ollut, että valittamalla paranee.
Uskon, että Kangaskorpi kestää tämän kritiikin. Kengissäkin on paksua krokotiilinnahkaa.
Yhteiskunnan ongelma laajemminkin on se, että elämme erilaisissa sosiaalisissa todellisuuksissa ja emme näe välittömän kokemuspiirimme ulkopuolelle. Se ei lisää ymmärrystä erilaisten ihmisten välille. Laajempi yhteys vaatii aktiivista yrittämistä.
En muista vuosien varrelta yhtään kertaa, että rivitoimittajia olisi kutsuttu johdon kanssa keskustelemaan journalismin suunnasta. Muistan kyllä kaiken ylhäältä päin ilmoitetun. Oman kokemukseni mukaan uusia asioita on saanut kuitenkin kokeilla, jos niitä on uskaltanut ehdottaa.
Jonkinlainen ymmärrys yhteisestä suunnasta pitäisi kuitenkin olla.
Journalismibisneksen kontekstissa yksi kuvaavimmista sitaateista näistä sosiaalisen todellisuuden eroista on Keskisuomalaisen hallituksen puheenjohtajan Leena Hautsalon kommentti kirjassa:
”Sillä osinkovirralla, mitä yhtiö on tänne maakuntaan maksanut, on tehty todella paljon hyvää. Sen kymmenen euron osingon myötä aika monella auto vaihtui uudempaan. Ja ne olivat aivan tavallisia perheitä, joilla oli ollut näitä osakkeita monessa sukupolvessa.”
Kun katson nykyistä journalismin tilaa, en oikein osaa innostua tavallisesta perheestä, joka on voinut hankkia uuden auton.
Vapaan markkinatalouden kannattajat ovat tupanneet uskoa luovaan tuhoon ja sanontaan, että ”markkinat hoitaa”. Tämä tuntuu pätevän aina siihen asti, kunnes on kyse omasta bisneksestä.
Keskisuomalaisessa bisnestä ei ole ajateltu pitkällä tähtäimellä, vaan on menty pikavoitot edellä. Kertooko investointien puute lopulta siitä, että omistajat eivät edes usko lehden tulevaisuuteen? Talvi on tulossa. Korjataan sato, kun vielä ehditään.
Olen freelancer. Laskujani ovat maksaneet niin Sanoma, Yle kuin Keskisuomalainen. Minulla ei ole osakesalkkua enkä ole rikas. En tiedä mitään siitä, mikä määrä varallisuutta on tarpeeksi tai minkälaisen onnen uusi auto tuo.
Keskisuomalainen on ollut 2000-luvulla Helsingin pörssissä anteliaimpia osinkojen jakajia. Journalistien näkökulmasta se on tuntunut irvokkaalta, kun samaan aikaan itse työoloista joutuu koko ajan tinkimään ja tekemään entistä parempaa huonommalla.
Journalisti ei ole alkemisti. Jos se näyttää ojalta, jos se haisee ojalta, se todennäköisesti on oja, jossa paska ei muutu kullaksi edes lumilapiolla.
Välillä mietin, ovatko asiat menneet jo liian kauan aivan liian pitkälle ja voiko journalismia enää edes pelastaa. Tekemisen keskiöön pitäisi palauttaa tuote eli sisältö. Se ei voi olla painokoneesta tuleva henkitoreissaan kituva ruumis, jota tekevät elävät kuolleet.
On myös luonnollista, että journalistin vaatimukset muuttuvat. Niistä saa helposti myös tekosyyn. Ammatti ei ole helppo eikä se enää sovi kaikille.
Kun kipeistä kohteista säästetään, on suosittua sanoa perusteeksi, että kaikkien pitää osallistua talkoisiin. Uskon puhuvani aika monen suulla, kun sanon, että kotimaisen journalismin suhteen toimittajat ovat osallistuneet näihin talkoisiin.
Nyt voisi olla omistajien vuoro. Nyt ei ole oikea hetki hankkia uutta autoa.
Nyt tarvitaan pitkän linjan sisältöstrategioita. Mediayhtiöiden johdon olisi syytä pysähtyä myös sen edessä, että koko alalla on käynnissä perustavanlaatuinen muutos. Yksi merkki siitä oli, kun Sanoma kertoi hiljattain aikovansa vähentää tai jopa luopua STT:n käytöstä. Tämä asettaa STT:n toiminnan vaakalaudalle.
STT on uutistoimisto, eräänlainen uutisia tuottava tukku, josta sen eri media-asiakkaat voivat valita julkaistavaksi haluamiaan juttuja. Se ei juuri tuota sisältöjä, joissa kerrotaan, että Pirjon remontti meni katastrofaalisesti pieleen ja sitten tapahtui pahin mahdollinen. Mutta tähän jälkimmäiseen viihteelliseen ja tunteisiin vetoavaan sisältöön journalismibisnes on viime vuosina aiempaa enemmän keskittynyt. Onko se suunta, jossa on journalismin tulevaisuus?
Kangaskorven kipparoiman Keskisuomalaisen strategia on ollut laajentua aggressiivisesti lehtiä hankkimalla. Myös Sanoma on ahminut itselleen omistusta. Tämä kaikki on tarkoittanut omistuksen poikkeuksellista keskittymistä ja samalla sisällön kapenemista.
Jos STT kyykkäisi, suomalaisen journalismin sisältö olisi entistä kapeampaa. Sanoma ja Keskisuomalainen omistavat jo merkittävän määrän lehtiä ja kierrättävät niissä samoja sisältöjä. Keskisuomalainen joutuisi palkkaamaan ainakin lisää toimittajia, sen verran riippuvainen se on STT:n sisällöstä.
Toisiakin uskomuksia on. Tänä vuonna Suomessa aloitti Uusi Juttu, joka on onneksi ollut sisällöllisesti parempi kuin sen sietämättömän huonosta markkinointikampanjasta olisi voinut päätellä. Klikkiotsikoiden ja sisältöpuuron sijaan se tarjoaa rajallisen määrän pitkiä juttuja.
Ihan journalismin pelastajaksi siitä ei ainakaan vielä ole, sillä rajallinen on myös sen tilaajamäärä. Perinteiset mediat tavoittavat huomattavasti enemmän lukijoita ja niillä on isossa kuvassa enemmän merkitystä demokraattisessa ja riippumattomassa tiedonvälityksessä. Uuden Jutun kaltaisia uusia avauksia mediakenttä silti kaipaa.
Tehtävä Keski-Suomessa -kirjan loppupuolella Grundström perkaa omistuksen ja sisällön keskittymisen seurauksia. Myös toimittajien nykyisiä työolosuhteita käsitellään sekä spekuloidaan Keskisuomalaisen tulevaisuudella, joka ei näytä yhtä hyvältä kuin joskus.
Kangaskorpi on tehnyt Keskisuomalaisen johdossa hyviä yrityskauppoja. Se on hieno juttu, moni ei olisi varmasti kyennyt samaan. Monet lehdet olisi varmasti lopetettu ilman kauppoja.
Kuihtuvien paikallislehtien ostaminen on ollut myös silmien sulkemista tulevaisuudelta. Reviiri laajenee, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Pelkästään väestörakenteen muutos uhkaa monilla konsernin levikkialueilla.
Usein tuntuu, että pääkaupunkiseudun ulkopuolella podetaan täysin tarpeetta jonkinlaista alemmuuskompleksia vallan suhteen ja se lopulta myös katkeroittaa. Kangaskorpi kuvaa kirjassa Keskisuomalaisen Erkki Laatikaisen viimeisiä päätoimittajavuosia, että tämä oli kiinnostuneempi vallankäytöstä kuin journalismista. Helsingin herroille pitää näyttää. Maantieteellinen laajeneminen Helsingin ulkopuolella on jatkanut Laatikaisen visiota.
Vaikka Kangaskorpi on päätoimittajan sijaan toimitusjohtaja, hän liikkuu nähdäkseni harmaalla alueella journalismin uskottavuuden kannalta osallistuessaan avoimesti politiikkaan esimerkiksi vaalirahoitusta jakamalla. Omistajien toimet eivät ole kuitenkaan täysin irrallaan journalismista, kuten kirjassa Keskipohjanmaan entinen päätoimittaja Tiina Ojutkangas sanoo.
”On paskapuhetta, että yritysjohto ei sekaantuisi journalismiin. Se vain tehdään niin, että asianosaiset itsekin uskovat, ettei puututa. Päätoimittajille annetaan signaaleja siitä, millaista sisältöä odotetaan”, hän sanoo.
Kun tämän vuoden alussa Keskisuomalaisen omistamissa Kaakon lehdissä julkaistiin yhteinen pääkirjoitus, jossa käsiteltiin Suomen nykyisen hallituksen heikkoa gallupsuosiota, Kangaskorpi ei ollut mielissään. Grundströmille hän kommentoi:
”Tämä ei ole konsernin kanta missään nimessä. Konsernina me tuemme nykyistä hallitusta. Tämä oli sellainen mielenkiintoinen keissi, johon olen itsekin halunnut sekaantua ja halunnut perusteluja. On käyty sisäistä keskustelua siitä, kuka päättää mistäkin asiasta. Voiko yksittäinen päätoimittaja ottaa kantaa hallituksen pystyssä pysymiseen? Varmaan voi, ja sitten taas omistajan tehtävä on miettiä, nauttivatko ne päätoimittajat luottamusta.”
Sitaatti on poikkeuksellinen kannanotto suoraan journalismiin ja antanee viitteitä, millainen sisältö on pääomistajalle mieleen. Kuukausi pääkirjoituksen jälkeen linjattiin, ettei yhteisiä pääkirjoituksia enää julkaista.
Suomen Lehdistön haastattelussa Kangaskorpi sanoo, ettei kukaan ole missään vaiheessa pohtinut päätoimittajan erottamista. Hänen mukaansa yhteisten pääkirjoitusten lopettaminen oli konsernin sisältöjohtajan Pekka Mervolan päätös.
Tehtävä Keski-Suomessa on painotuotteena myös eräänlainen pilkkakirves. Se on huolella taustoitettu journalistinen tietokirja, jonka tekemiseen Grundströmillä on ollut hyvät resurssit. Hän on voinut tehdä kirjaa kaksi vuotta Koneen Säätiön tuella osana Jyväskylän yliopiston tutkimushanketta.
Vesa-Pekka Kangaskorven tehtävä Keski-Suomessa oli luoda Keskisuomalaisesta kolmas mediamahti Sanoman ja Alman rinnalle. Tavoitteessa yhtiö on kuitenkin jäänyt pitkälle takamatkalle. Mahtia ovat puhkuneet lähinnä yrityskaupat ja osingot.
Digitilaajissa etelän mediat painivat aivan eri sarjassa. Viime toukokuussa Keskisuomalaisella oli puhtaita digitilauksia 14 000, kun Helsingin Sanomilla niitä oli jo yli 200 000. Keskisuomalaisen luku on todella pieni, jos miettii, että aiemmin mainittu Uusi Juttu on saanut kerättyä alle vuodessa jo yli 10 000 digitilausta.
Kirjasta piirtyy kuva, että Keskisuomalaisen hallituksessa ei ole hahmotettu journalismin tulevaisuutta tai luonnetta. Tämä herättää kysymyksiä. Onko kukaan puhunut johtoryhmän kokouksissa journalismin puolesta? Mitä on tehnyt sisältöjohtaja ja Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola?
Grundström spekuloi kirjansa lopussa, valmistautuuko johto jo Keskisuomalaisen myyntiin. Ainakin Kangaskorpi on ostanut kiivaaseen tahtiin yhtiön halpoja osakkeita. Myös vielä pari vuotta sitten osakkeiden hankinnasta kiinnostumaton Mervola on alkanut ostaa niitä.
Aiemmin Mervola ajatteli, että osakkeiden omistaminen voisi olla ristiriidassa journalismin tekemisen kanssa. Mikäköhän on muuttunut?
Uusi omistaja voisi tehdä Keskisuomalaiselle jopa hyvää. Ostaja tuskin tulisi Suomen sisältä. Yrityksen keskisuomalaiseen talonpoikaiseen historiaan uskonut omistajapolvi kääntyisi haudoissaan. Rahakas kansainvälinen yhtiö voisi tarjota riittävän leveät hartiat nopeampaan digitaaliseen kehitykseen.
Nyt pitäisi vähintään hyväksyä, että pikavoittojen ja possuilun aika on ohi. Säästöjen suhteen journalistien sietokyky on jo viety äärimmilleen. Nyt on korjattava journalismin yskivä moottori.
Se vanha auto, se on ihan hyvä.
Uusimmassa lehdessä
- Ammattiyhdistysliike on rakentanut Suomeen vuosikymmenet yhteiskuntarauhaa. Nyt liitot miettivät, kannattaako yhä olla kiltti.
- Aiot eläkeläisenä viedä nuorilta journalisteilta työt, Ruben Stiller
- Mediespråk i Åbo bjuder på ideologiskt språk och utrikesbevakning
- Työelämä muuttui, ja siksi liittojenkin on pakko