”Hymyillään kun tavataan.”
Se oli viimeinen viesti työkavereille ennen kuin suljin Teamsin.
Yt-neuvotteluissa Suomen Kuvalehden organisaatio muuttui. Jatkossa lehdessä ei ollut enää kahta toimituspäällikköä, vain yksi. Paras vaihtoehto oli irtisanoutua.
Neljän vuoden ajan olin vastannut SK:n asia-aiheista ja digipalvelusta. Yhtäkkiä olin 48-vuotias maisteri, jolla oli lapsilta yli jäänyt kolhuinen Chromebook.
Ostin 25 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa oman puhelimen. Kun menin keskellä päivää kuntosalille, kassa kysyi, veikö korona työt. Tein pitkiä retkiä kansallispuistoon, join kahvit metsälammen rannalla. Valmistin perheelle päivällisiä, kokeilin kalareseptejä.
Olo oli samanaikaisesti kevyt ja inhottava. Rakastin vapauttani. En kuitenkaan pitänyt siitä, etten tiennyt, kauanko se kestää.
Olin palvellut mediataloja koko aikuiselämäni. Seuraava työnantaja voisi hyvin olla myös joku muu. Halusin katsoa maailmaa aiempaa laajemmin.
Tutustuin viestinnän ja johtamisen webinaareihin. Mietin kolme vaihtoehtoa.
Voisin jatkaa journalismin parissa, jos löytäisin motivoivan tehtävän.
Voisin vaihtaa alaa ja mennä yritykseen, valtiolle, kuntaan tai järjestöön johtamaan tai viestimään.
Kolmas vaihtoehto olivat viestintä- ja konsulttitoimistot.
Tein joitakin freelanceprojekteja, mutta hain samaan aikaan töitä. Hakusivuilla yhtä journalistista työtehtävää kohti oli kymmeniä viestinnän paikkoja.
Viiden kuukauden ajan olin mukana kahdessa perusteellisessa hakuprosessissa. Pääsin kymmenien hakijoiden joukosta mitalisijoille, mutta hakukisoissa hopea ei ole mitään.
Kun olin hetken poissa säännöllisestä työelämästä, osa ihmisistä lopetti yhteydenpidon. Toisaalta sain rohkaisevia viestejä yllättäviltä tutuilta elämän varrelta. Muistan jokaisen, ja viesteillä on mielessäni kultareunus.
Hiihto piti hyvää mieltä yllä. Aurinko paistoi, lunta riitti. Kiersin lasten kaikki hiihtoleirit ja kilpailut Sipoosta Vuokattiin, sujuttelin kantavilla hangilla isäni ja äitini kanssa.
Keväällä kaverini soitti ja kysyi, olinko käynyt järjestelmällisesti läpi viestintätoimistoja. En vielä ollut, vaikka ala oli ollut yksi vaihtoehdoistani. Palveluilla on kova kysyntä.
Otin yhteyttä itseäni eniten kiinnostaneisiin toimistoihin. Kävin hyviä keskusteluja useiden toimitusjohtajien ja omistajien kanssa. Valitsin Drumin, joka tuntui samaan maaliin pelaavalta tiiviiltä joukkueelta.
Monet viestittivät minulle, että ”journalismi jää kaipaamaan sinua”. Itse ajattelen, että jos joskus palaisin journalistiksi, muiden toimialojen työkokemuksesta olisi hyötyä.
Ainakaan ”pimeälle puolelle” en ole siirtynyt, vaikka niin moni vitsaileekin. Media ei ole mikään puhtaan valon puoli, sisällöissä on roskaa tv-ennustajista huumerikollisia ihannoiviin juttuihin. Viestinnän kenttä taas on täynnä myös yhteiskunnallisesti hyödyllisiä hankkeita, joille soisi enemmänkin näkyvyyttä.
Mutta on tämä erilaista. Kun en tee uutisia, ei tarvitse nukkua puhelin tyynyllä terrori-iskua odottaen. Eikä kukaan soita minulle, jos on huomannut paljastamista vaativan epäkohdan. Tämä tuntuu erikoiselta, mutta ehkä totun siihen.
Olen edelleen sama Jussi, vaikka rooli on toinen. Mielelläni teen tärkeästä kiinnostavaa ja edistän fiksuja asioita. Viestintäala näyttää sisältäpäin valtavan monipuoliselta, koko ajan muuttuvalta. Uutta oppiessa tuntee elävänsä.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena