Koko alalla on vastuu siitä, ettei nuorten journalistien tarvitse pärjätäkseen uhrata jaksamistaan ja oikeuksiaan

Kun pohdiskelin uravalintaani viestinnän opiskelijana, yksi asia oli selvä: en koskaan työllistyisi journalistina.

Mediatalot, ammattitoimittajat ja opettajat toivat samaa viestiä: Täällä ei ole mitään nähtävää. Hajaantukaa. Pelastakaa itsenne. Hypätkää viestintäjunaan.

Muistan vierailut viestintätoimistoissa, joissa meille tarjottiin viiniä ja houkuteltiin hakemaan harjoitteluihin. Sen ainoan kerran, kun vierailimme toimituksessa, meille tarjottiin pillimehut ja kysyttiin: ”No, mitäs te haluisitte tietää.”

Mutta mitäpä nuori kirjoittaja unelmilleen mahtaa? Mielikuvissani journalismi taisteli maailman pahuutta vastaan aseenaan vain totuus. Paloin halusta päästä osaksi toimittajien joukkoa.

Panin kaiken energiani kesätoimittajahakuihin, mutta sähköpostilaatikkoni täyttyi hylkäysviesteistä. Vähitellen ymmärsin tuhlaavani aikaa. ”Ainejärjestölehden päätoimittaja” ei merkinnyt työnhaussa mitään, kun vastassa oli samoja kesätyöpaikkoja hakevia nelikymppisiä konkareita.

Seurasi hyppy yrittäjäksi. On iso kynnys lähteä freelanceriksi ilman kokemusta ja verkostoja, mutta niin tekee suuri osa tänä päivänä alalle tulevista.

Soitin Kaisa-kirjaston puhelinkopista tärisevin käsin Ylioppilaslehden silloiselle päätoimittajalle ja esittelin juttuidean.

Aloin ottaa suoraan yhteyttä kiinnostaviin toimituksiin ja nappasin harjoittelupaikan Yliopisto-lehdestä. Seuraavana vuonna pääsin lopulta myös kesätoimittajaksi Hyvä Terveys -lehteen.

Olen siis löytämässä jalansijaa alalla, mutta huomaan kysyväni itseltäni usein, onko minusta todella tähän.

Kun tuttuni oli kesätoimittajana uutistoimituksessa, hän teki salaa ylitöitä vaikuttaakseen tehokkaammalta.

”Varmaan kaikki tekivät sitä ainakin joskus”, hän pohti. Seuraavana päivänä pomo kehui nopeaa toimintaa.

Toimittajatulokas uppoaa helposti riittämättömyyden tunteisiin, mikä johtaa itsensä vähättelyyn, epävarmuuteen ja salaisiin ylitöihin.

”Tästä on tullut survival of the fittest”, kuvailee toinen ystäväni. Nykytilanne näyttäytyy nuorelle toimittajalle niin, ettei keskinkertaisuus enää riitä – täytyy olla virheetön.

Kun itse sain viime kesänä ensimmäistä kertaa kesätoimittajan paikan, en voinut uskoa, että minut palkattiin kaikkien hakijoiden joukosta. Koin painetta täydellisyyteen. Vaikka työtäni kehuttiin, mielessäni pyöri, että joku toinen kymmenistä tai sadoista hakijoista olisi pärjännyt vielä paremmin.

Kolmas tuttuni sai ensimmäisen vakituisen työpaikkansa kolmikymppisenä oltuaan alalla yli kymmenen vuotta. Hän esitti hyvin matalan palkkapyynnön eikä osannut toivoa työsuhde-etuja. Vaikka hän oli osaava ammattilainen, jatkuvat määräaikaisuudet olivat opettaneet, että mitään ei saa vaatia. Muuten työhön palkataan joku toinen.

Vaikka nuori toimittaja luottaisi itseensä ja taitoihinsa, hän ei välttämättä luota siihen, että ala kannattelee.

Pauliina Lehtonen toteaa kirjassaan Itsensä markkinoijat – nuorten journalistien urapolut ja yksilöllistyvä työelämä, että monet nuoret kyllä luottavat osaamiseensa, mutta pohtivat, haluavatko jatkaa alalla, jolla tulevaisuus on niin epävarma.

Jenni Mäenpään suomalaisille toimittajaopiskelijoille suunnatussa kyselyssä vuodelta 2015 vain 40 prosenttia uskoi voivansa elättää itsensä journalismilla. Viestintäpuolelle siirtymistä pidettiin turvallisena vaihtoehtona.

Tunnen monia lahjakkaita tekijöitä, jotka ovat vaihtaneet viestintään. Houkuttimena ei ole vain palkka tai edut, vaan mahdollisuus oman osaamisen kehittämiseen ja yleinen positiivinen ilmapiiri.

Journalismin tulevaisuudelle olisi tärkeää, että motivoituneet tekijät pysyvät alalla.

Nordic Institute of Business & Society -ajatushautomon Mediaosaaja 2030 -hankkeessa todettiin, että alan houkuttelevuus on kärsinyt viime vuosien kurjistumispuheista.

Vanhemmat kollegat jaksavat muistuttaa kultaisesta 1980-luvusta, jolloin resursseja riitti. Muistelot kääntyvät usein siihen, kuinka nykyään toimittajan työ on yhtä ahdinkoa. Meille, jotka emme olleet edes syntyneet journalismin auvoisina aikoina, tällainen puhe on todella lannistavaa.

Epävarmuus on alan todellisuutta, mutta vasta-alkajat käsittelevät epävarmuutta eri tavoin kuin konkarit. Aloittelijalla ei ole samanlaisia tukiverkostoja tai luottamusta omaan osaamiseen kuin kokeneemmilla.

Kaikkein yksinkertaisin tapa auttaa nuorta kollegaa on tukea ja rohkaista. Kun esihenkilöt pörräävät jatkuvassa kiireessä, moni ei oikeasti uskalla kysyä ”tyhmiä kysymyksiä”. Työkaverin ystävällinen neuvo voi pelastaa päivän.

Meidän pitäisi miettiä yhdessä, miten alalle tulevat nuoret saadaan osaksi ammatillista yhteisöä, jossa epävarmuuksia ja ongelmia voi pohtia yhdessä. Yksi mahdollisuus olisi kehittää mentorointikulttuuria, jossa aloittelijan tukena olisi kokeneempi kollega.

Moni nuoria toimittajia koskeva ongelma jää pimentoon, koska kukaan ei uskalla puhua niistä. Tässä on meille nuorille haaste: miten oppisimme kertomaan kollegoillemme, että olemme aivan poikki? Tai myöntämään, ettemme uskalla soittaa ministerille yksin? Pysymme hiljaa, koska pelkäämme, että oven takana odottaa joku paremmin painetta sietävä nuori menestyjä valmiina ottamaan paikkamme.

Koska aloittelevia toimittajia vaivaa epävarmuus, tarvitsemme tukea teiltä kokeneemmilta. Kertokaa omia muistojanne kesätoimittaja-ajoista. Kertokaa, mitkä asiat nykyään tehdään paremmin kuin silloin auvoisina aikoina. Kertokaa, miksi toimittajan työ sykähdyttää edelleen, vuosien jälkeenkin.

Muille aloitteleville journalisteille haluan sanoa tämän: journalismi vie helposti mennessään, mutta pitää opetella tuntemaan oma arvonsa ja omat rajansa. Nuorellakin toimittajalla on oikeus tehdä välillä vain ihan ok juttu tai sulkea työkone varttia aikaisemmin.

Kirjoittaja on 26-vuotias freelancetoimittaja.