Kenen sananvapaus?

”Toimittajat eivät käytä työssään sananvapauttaan kansalaisina, vaan työnantajansa sananvapautta”. Päätoimittajien yhdistys linjasi näin julkilausumassaan helmikuussa. Julkilausuman mukaan se ei liittynyt marraskuussa alkaneeseen Yle-kohuun, vaikka ajallinen yhteys on vahva.

Maaliskuun lopussa Julkisen sanan neuvosto antoi langettavan päätöksen, jonka mukaan Yle oli marraskuussa taipunut pääministeri Juha Sipilän (kesk.) painostukseen tätä koskeneessa uutisoinnissa.

Poikkeuksellinen päätös nostatti myös poikkeuksellista kritiikkiä neuvostoa kohtaan. Tässä kritiikissä toistui usein Päätoimittajien yhdistyksen näkemys siitä, mistä toimittajien sananvapaudessa on kysymys. Tämä on huolestuttavaa, sillä väite on journalismin omien ihanteiden näkökulmasta kestämätön. Toimittaja ei nimittäin käytä työnantajansa sananvapautta, vaan yleisönsä sananvapautta.

Perustuslaki määrittelee sananvapauden kaksisuuntaisena ilmiönä: jokaisen ihmisen oikeutena lähettää ja ottaa vastaan tietoja. Journalistin ohjeet perustuvat ajatukselle jälkimmäisen painottamisesta. Ohjeiden ensimmäisessä pykälässä journalistin määritellään olevan vastuussa ennen kaikkea yleisölleen. Ei siis työnantajalleen, vaan yleisölleen, jolla ”on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu”.

Toimittajien tehtävänä yhteiskunnassa ei ole varmistaa työnantajansa äänen kuuluminen, vaan varmistaa yleisönsä tiedonsaanti.

Viime kädessä kysymys on siitä, katsotaanko journalismi ensisijaisesti bisneksen vai demokratian työkaluksi. Jos journalismi on bisnestä, työnantajan oikeudet ovat toimittajan tärkein ohjenuora. Jos taas journalismi katsotaan ensisijaisesti demokratian työkaluksi, yleisön oikeudet ajavat niistä ohi.

Jos journalistit ammattikuntana haluavat säilyttää oikeuden vaatia asemaa demokraattisessa prosessissa, on vaihtoehtoja vain yksi.

Tärkein ohjenuora voi olla vain Journalistin ohjeisiin kirjattu yleisön oikeus tietää. Toimittajan sananvapaus on yleisön sananvapautta.