Demokratia, uusi monarkia

Vaalit, tuo ahdistuksen lähde. Ne ovat onneksi ohi. Ja demokratia, tuo aate joka lupaa reilua peliä, tuottaa tasapäisyyttä, pikkutakkeja, joiden sisästä ihmiset on poistettu.

Fotoshopatut ehdokkaat näyttävät säröttömiltä. Kuvaan on lisätty teksti ”tulevaisuuden tekijä”, ”järkivihreä” tai ”että kaikilla olisi hyvä olla”. Ehdokkaan kotisivulla on vaaliteemoja, ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta”, ”tekemisen meininkiä”, ”Suomea nousuun”. Kaikkea, mitä kukaan ei voi vakavissaan vastustaa.

Ja siksi politiikka on niin surullista. Se muuttaa määrätietoisen, muutosta janoavan nuoren nyö-kytteleväksi sedäksi tai tädiksi, joka ”kuuntelee kentän ääntä herkällä korvalla”.

Eri puolueiden poliitikot muistuttavat toisiaan kuten suomalainen ja ruotsalainen jääkiekkoilija, jotka ovat aivan samanlaisia, mutta kansan hauskuutukseksi esittävät vihollisia.

Sanotaan, että kansalla on sellaiset johtajat, jotka se ansaitsee, mutta tämä on vain puoliksi totta. Kansalla on myös sellaiset johtajat, jotka media tekee.

Toimittajat järjestävät vaalikeskustelut, joissa puhutaan kolme tuntia, mutta ei esitetä yhtään kysymystä asioista, joista tulevaisuutemme todella riippuu. Ei kysymystä ekokatastrofeista tai ydinsodan uhasta. Ei teknologisesta kehityksestä tai uskonnosta. Ei edes siitä, mikä poliitikoille on todella tärkeää tässä elämässä.

Sen sijaan toimittajat nauttivat, jos onnistuvat saamaan aikaan nokittelua hallituspohjasta ja menoleikkauksista. He kuulevat kun Timo Soini sanoo jytky, ja toistavat sitten koko illan eetteriin, että jytky jytky.

Media luo vaaleista kansakuntaa yhdistävän rituaalin, mutta samalla myös politiikan asialistan, joka ulottuu korkeintaan seuraaviin vaaleihin. Eikä journalisteilla, toisin kuin esimerkiksi tutkijoilla, ole usein edellytyksiä analysoida omaa suhdettaan valtaan (myönnetään, että on se tieteilijöillekin usein kovin vaikeaa).

Siksi demokratia onkin uusi monarkia. Kun maassa ei voi järjestää kruunajaisia ja kuninkaallisia häitä, joiden toljottaminen loisi yhteisen todellisuuden, voidaan järjestää vaalit.

Ennen oli erikseen taide ja viihde, asiat ja humpuuki. Nykyisin politiikka on viihteen muoto hieman kuivakammasta tyylistä pitäville. Syypää on media.

On jonkinlaista uutta viisautta väittää, että pinta ja imago se vasta tärkeää onkin. Ja totta: politiikassa ei pärjää, jos on parempi kirjoittamaan kuin puhumaan, tai jos haluaa kommunikoida monimielisesti ja pitkästi, vaikeaan, sivistyneeseen tyyliin. Sen sijaan siellä pärjää, jos on nuori ja hyvännäköinen, tai muuten brändännyt one-linerinsa sopiviksi puolen minuutin pätkiksi.

Voi miten haluaisinkaan enemmän lihavia ja rumia poliitikkoja, ja sössöttäviä, pitkäpiimäisiä poliitikkoja, jotka siteeraisivat runoja. Poliitikkoja täynnä tatuointeja. Poliitikkoja, jotka lähettävät viestejä eksoottisille tanssijattarille ja säilyttävät asemansa, hoitaisivat tehtäviään edelleen aivan kuin
mitään ei olisi tapahtunut.

Niin, ja mitä silloin tekisikään media?