Journalismi

Anneli Auer -uutisointi on kärsinyt viranomaisten salailusta ja median itsesensuurista

Ulvilan surmasta yli 16 vuotta sitten alkanut Anneli Auerin oikeusdraama sai helmikuussa hätkähdyttävän käänteen, kun Auerin lapset peruivat puheensa, jotka olivat johtaneet Auerin ja tämän entisen miesystävän seksuaalirikostuomioihin.

Täysi-ikäiseksi tulleet lapset kertovat, että heidän aiemmat todistuksensa perustuivat johdatteluun. Auer ja tämän entinen miesystävä saivat lasten kertomusten takia pitkät vankeustuomiot, joiden purkua he nyt hakevat korkeimmalta oikeudelta.

Auerin tapaus kaikkine kiemuroineen on ollut medialle haastava aihe. Seksuaalirikoshaara on ollut erityisen vaikea, koska uutisoinnin esteinä ovat olleet niin viranomaisten salailu kuin median omat uhrinsuojelun periaatteet.

Lasten muuttuneet kertomukset skuuppasivat Helsingin Sanomat ja Iltalehti 24. helmikuuta. Ennen tätä Journalistin ohjeisiin sitoutunut media oli lähes täysin vaiennut siitä, että väitettyjen seksuaalirikosten uhrit ovat Auerin omia lapsia.

Esimerkiksi HS ja Ilta-Sanomat linjasivat jo varhain, ettei lasten henkilöllisyyttä paljasteta. Samaa linjaa ovat noudattaneet muutkin viestimet, vaikka suuri yleisö käytännössä on tiennyt asiasta. Tieto on levinnyt netissä ja sosiaalisessa mediassa.


Yhteiskuntatieteiden tohtori, viestintäyrittäjä ja Julkisen sanan neuvoston entinen jäsen Pasi Kivioja ymmärtää median ratkaisua vaieta.

”Kukaan ei sano ääneen, mutta kaikki tietävät, mistä puhutaan. Silti uhrien henkilöllisyyden esille tuomisen kynnys on todella korkea. Rikoksen uhrin ja etenkin arkaluontoisen rikoksen alaikäisen uhrin suojeluun velvoittava journalistin ohje on hyvin painava. Voisi tulla myös juridisia haasteita,” Kivioja sanoo.

Vuosien varrella on julkaistu vain yksittäisiä juttuja, joissa lapsista ja syytteiden salaisesta sisällöstä on kerrottu suoraan tai melkein suoraan. Esimerkkejä ovat Avun vankilassa tehty Auerin haastattelu vuonna 2012, Hymyn salaiseen aineistoon nojannut juttu 2013 ja Long Playn asiakirjoihin ja haastatteluihin perustunut artikkeli 2015.

Median intoa paljastuksiin ei ainakaan lisännyt se, että Hymyn jutun tehnyt freelancetoimittaja Mikko Niskasaari joutui syytteeseen. Valtionsyyttäjä aloitti ensin tutkinnan salassapitorikoksesta, mutta kun vuotajaa ei löytynyt, toimittajaa syytettiin lasten yksityisyyden loukkaamisesta. Käräjillä tuli tuomiokin, mutta hovioikeus vapautti Niskasaaren.


Auerin seksuaalirikosjutun esitutkinta- ja oikeudenkäyntiaineisto on määrätty salaiseksi. Ylisalaamisen takia tuomioiden perusteluiden aito arviointi on ollut valtaosalle mediaa mahdotonta.

”Kun aineistot ja tuomioiden perustelut ovat olleet salaisia, niin yleisö ja iso osa mediaa on joutunut luottamaan siihen, että viranomaiset ja oikeuslaitos ovat tehneet vahvaan näyttöön perustuvia viisaita päätöksiä. Nyt julkisuuteen tulleet tiedot järkyttävät suomalaista perusluottamusta oikeuteen ja viranomaisiin”, Kivioja sanoo.

Turun hovioikeus julkisti tuomiostaan vuonna 2013 vain niukan selosteen, jonka antama kuva näytöstä ja johtopäätöksistä on hyvin vajavainen. Ajan kulkua kuvaa, että tuolloin rikosoikeuden professorit kehuivat vuolaasti selostetta, joka nykytiedon valossa on heikko esitys. Tuomioistuimet vasta opettelivat salaisista seksuaalirikosjutuista tiedottamista.

Aineiston salaisuus ja uhrien henkilöllisyyden varjeleminen tekivät olennaisten seikkojen käsittelystä niin vaikeaa, että seksuaalirikosjuttu jäi toimituksissa sivuosaan. Keskityttiin murhaan, jossa aineisto oli julkista ja lapsista saattoi kertoa. Syyttäjien saatananpalvontaväitteet murhajutussa kumpusivat kuitenkin samoista lasten kertomuksista.

Mahdollista on journalistien intoon penkoa asiaa ovat vaikuttaneet asenteet. Monet toimittajat ovat vuosien varrella yksityiskeskusteluissa sanoneet pitävänsä Aueria todennäköisenä murhaajana, vaikka uutisoinnissa on pyritty tasapuolisuuteen ja noudattamaan syyttömyysolettamaa.

Tampereen yliopiston 2015 julkaistussa tutkimuksessa Syylliseksi kirjoitettu havaittiin, että tutkittujen lehtien lukijat saivat Auerin oikeudenkäyntien uutisoinnista syyllisyyttä vahvistavan kuvan. Mielikuva syntyi esitystavasta, näkökulmista ja kuvituksesta.


Oma lukunsa on Auerin vanhin tytär. Nuorempien lasten villeissä tarinoissa hän oli äitinsä innokas rikoskumppani, vaikka oli tekoaikaan vasta 9–10-vuotias. Vanhin tytär itse on alusta lähtien johdonmukaisesti kiistänyt, että mitään seksuaalirikoksia olisi tapahtunut. Hän ei ole kuitenkaan saanut ääntään täysin kuuluviin.

Vanhin tytär on antanut Suomessa yhden haastattelun Iltalehdelle vuonna 2014. Jutusta siivottiin väitettyjen rikosten yksityiskohdat eikä kerrottu, että uhrit olivat Auerin lapsia.

Iltalehden vastaavana päätoimittajana tuolloin toiminut Kari Kivelä ei muista päätöksentekoa enää tarkkaan, mutta arvioi, että jutussa noudatettiin samoja linjauksia kuin muissakin Auer-uutisissa.

Suodattamaton versio tarinasta uskallettiin julkaista vain ulkomailla. Vuonna 2016 vanhin tytär antoi haastattelun saksalaiselle Stern Crime -lehdelle, joka teki laajan artikkelin Ulvilan surmasta ja kertoi myös seksuaalirikossyytteistä avoimesti. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi myös Anneli Auerin oma kirja Murhalesken muistelmat (Into Kustannus).

Asiantuntija on kuitenkin armollinen suomalaismedialle, joka toimi omien reunaehtojensa varassa.

”Tietysti aina voisi media tsempata paremmin, mutta missä kohtaa media olisi sitten voinut toimia toisin?” Pasi Kivioja kysyy.

Hän huomauttaa, että tapaus on ollut hyvin poikkeuksellinen oikeuslaitokselle ja journalismille.

”Järjestelmä toimii hyvin 99 prosentissa tapauksista, mutta sitten on tällainen poikkeus.”