Peter Jansson kuvasi aikansa tabuaiheita kuten kuolemaa, surua ja homoseksuaalisuutta – näin kokenut lehtikuvaaja kertoo uransa puhuttavimmista otoksista

Lehtikuvaaja Peter Jansson kuvasi yli 40 vuotta kestäneen uransa aikana suuria uutisaiheita. Hänen uutiskuvansa kertoivat mitä tapahtui, mutta käsittelivät myös aiheita, joista median oli aikanaan vaikea kirjoittaa, kuten homoseksuaalisuutta, alastomuutta, surua, kuolemaa tai vaikka Lordin kasvoja.

Nyt Janssonin pitkästä urasta on julkaistu kirja Tilanne päällä, jonka hän on tehnyt yhdessä toimittaja-mediayrittäjä Pasi Kiviojan kanssa. Kirja on kokoelma eri aikakauden mediatabuja, joita Jansson käsitteli valokuvillaan.

Kirja julkaistiin perjantaina 18. lokakuuta. Sen tekstit on kirjoittanut Kivioja, joka on tehnyt useita juttukeikkoja Janssonin kanssa.

Työssään Jansson oli nimenomaan lehtikuvaaja ja uutismies, joka lähti liikkeelle aina, kun jotain uutisarvoista tapahtui. Hän on kuvannut muun muassa yli kaksisataa liikenneonnettomuutta.

Kolaritilanteita Jansson oppi lähestymään niin, että pystyi itse välttämään painajaismaiset näkymät.

”Lehtikuvaajan arkeen kuuluu se, että ruumiita tulee, mutta minä en halunnut nähdä ruumiita. Olisin saanut niistä vain painajaisia. En koskaan pyrkinyt kuvaamaan niitä, koska sellaisia kuvia ei edes julkaistaisi”, Jansson sanoo.

”Olen aina säälinyt ihmisiä, varsinkin tavallisia ihmisiä, jotka tulevat ensimmäisenä kolaripaikalle ja ryhtyvät auttamaan loukkaantuneita.”

Omatunto on soimannut Janssonia kuvaustilanteissa monesti, varsinkin jos hän on joutunut kuvaamaan ihmisiä, jotka ovat herättäneet hänessä sääliä. Jansson tarkoittaa esimerkiksi kuvattavia, jotka olivat töpeksineet uransa tai työpaikkansa liiallisella alkoholinkäytöllä.

”Ajattelin asian niin, että jos minä en ota kuvaa, joku muu ottaa. Media on masiina, joka on käynnissä 24 tuntia päivässä.”

Uutistapahtumat ovat usein täynnä surua ja murhetta. Surevien ihmisten kuvaaminen on ollut kokeneellekin lehtikuvaajalle aina vaikeaa.

”Niissä tilanteissa oleminen tuntuu aina väärältä, mutta siellä pitää olla. Meidän tehtävämme on jakaa surua koko maahan, että ihmiset puhuisivat näistä aiheista. Vaikka omaiset eivät heti ajattele asiasta samalla tavoin, on silti tarpeellista puhua onnettomuuksista. Miksi niitä tapahtuu ja mitä niille voisi tehdä? Jos emme keskustele näistä aiheista, mikään ei muutu. Keskustelun ylläpitäminen on lehtimiesten tehtävä”, Jansson sanoo.

Näin Peter Jansson kertoo kuvistaan

”Se oli aika jännä ja absurdi keikka. Oli elokuinen kesäaamu, eikä kaupungilla ollut muita ihmisiä, joten kuvauksiin osallistuneet ihmiset olivat vapautuneita eivätkä välittäneet meistä lehtikuvaajista. Kuvissa on paljasta pintaa, mutta kuvaamisessa ei sinänsä ollut mitään väärää, koska kadulla saa kuvata vapaasti ja ihmiset tulivat vapaaehtoisesti kuvattaviksi. Kuvissa on alastomuutta, joka on edelleen tabuaihe, vaikka koko internet on sitä täynnä. Tästä kuvasta puuttuu kokonaan seksi. Mitä enemmän on paljasta pintaa, sitä vähemmän se on seksikästä. Koitin etsiä tilanteesta huumoria. Ehkä kuvan hauskuus on se, että taustalla lukee sightseeing.”

”Pariskunnalla oli Esplanadin puistossa symboliset häät, jotka olivat mielenosoitus sen aikaista lakia vastaan. Kuvasin keikan Lehtikuvalle, ja kuva on ollut monien lehtien käyttämä symbolikuva homoseksuaalisuudelle. Nykyisin nahkalippiksiä ei käytetä homoseksuaalisuuden symbolikuvana, mutta jos Lehtikuvassa haetaan aihetta käsittelevää symbolikuvaa, tuo tulee helposti esille. Nykyään aihe ei ole enää tabu eikä lehdistö 1990-luvullakaan vältellyt aiheen käsittelyä, mutta vielä silloin lehdet saattoivat estää homoja tulemasta julkisuuteen kertomaan homoudestaan. Esimerkiksi Jari Sillanpää on kertonut, ettei Hesari julkaissut vuonna 1995 tietoa hänen homoseksuaalisuudestaan, vaikka hän oli valmis siitä kertomaan. Nythän avioliittolaki on muuttunut eli jotain tässä on saavutettu. Tuolloin en olisi uskonut, että lakimuutos toteutuu.”

”Kuvan pointti on siinä, että vainaja on periaatteessa kokonaan peitetty, mutta viltti on siirtynyt vähän sivuun. Katsoja todella havahtuu siihen, että siellä kuollut ihminen. Kuolemasta kerrotaan usein lehdissä, mutta juttu ei kosketa, jos kuvassa ei ole mitään kuolemaan viittaavaa. Jos käsi tai jalka pilkottaa, se ravistelee ihmistä ihan toisella tavalla.”

”Kuolemaa käsittelevän kuvan ei tarvitse näyttää ruumista tai paareja, mutta symbolien avulla kuva voi kertoa, että kyse oli oikeasta henkilöstä. Muuten kyse olisi vain raudasta ja romusta ja kuvaa katsova saattaisi ajatella, että voi voi, siinä on käynyt vähän hassusti. Tämän kuvan matkalaukku ja kukat kertovat, että onnettomuudessa kuollut henkilö oli menossa jonnekin. Tällaiset elementit säväyttävät. Outoa onnettomuuksien kuvaamisessa on ollut, että poliisi on pyrkinyt ajamaan lehtikuvaajat pois onnettomuuspaikalta, mutta tavalliset ihmiset ovat saaneet jäädä paikalle kuvaamaan puhelimillaan. Kuvat ovat voineet levitä somessa. Lehtimiehillä on kuitenkin kuri, moraali ja Journalistin ohjeet.”

”Tämä oli ensimmäinen keikka, jonka tein kuukauden mittaisen tsunamikeikan jälkeen. Pidin muutaman päivän vapaata ja kun palasin töihin, jouduin kuvaaman surua, jonka aiheutti kuuden nuoren kuolema liikenneonnettomuudessa. Kaikki nuoret olivat kotoisin pienestä Vampulan kylästä. Se kosketti jokaista siinä kylässä. He kuolivat yöllä ja seuraavana iltana oli muistotilaisuus. Se oli todella koskettavaa, siellä oli hyvin paljon surua. Kurkussa tuntuva kipu oli erityisen kova, kun yritin estää itseäni purskahtamasta itkuun. Olen muutenkin aina halunnut tuoda esiin sen, että meillä lehtikuvaajillakin on tunteet, vaikka monesti ajatellaan, että näin ei ole.”

”Lordi oli juuri tullut valituksi Suomen Euroviisu-edustajaksi. Tässä vaiheessa ei ollut vielä tiedossa, että hän suojelee henkilöllisyyttään ja kieltää kuvaamasta itseään ilman maskeja. Myöhemmin, Euroviisuvoittonsa jälkeen hän oli niin pyhä hahmo, että hänen kasvojensa paljastaminen Seiskassa ja Katsossa johti yleisön ja ilmoittajien boikotointiin ja näiden lehtien päätoimittajien anteeksipyyntöön.
Otin kuvan autosta, että sain edes jonkinlaisen kuvan otettua. Yleensä sain julkisuuteen vastentahtoisesti suhtautuvat ihmiset rauhoitettua, että voitiin ylipäänsä ottaa. Tässä tilanteessa en voinut ottaa mitään riskiä, koska silloin en olisi saanut kuvaa ollenkaan. Tämä on sellainen puskista otettu kuva, joista en kauheasti välittänyt.”

---

Janssonin ura alkoi Hufvudstadsbladetista vuonna 1974. Hän siirtyi Lehtikuvaan 1977 ja freelanceriksi 1986. Jansson on kuvannut uutistapahtumia muun muassa Helsingin Sanomille, Uudelle Suomelle, Ilta-Sanomille, Iltalehdelle, Pressfotolle, Dagens Nyheterille ja ruotsalaisille iltapäivälehdille. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2015, jolloin hän täytti 63 vuotta.

Päätökseen jäädä eläkkeellä vaikutti se, että Jansson kieltäytyi kuvaamasta videota. Sen myötä tarjotut keikat vähenivät, eikä Janssonia enää lähetetty suuriin tapahtumiin.

”Se ei ollut minun juttuni. Video on jotain aivan muuta kuin lehtikuva. Molempiin tarvitaan paljon aikaa ja miettimistä.”

Jansson on tyytyväinen siihen, että sai elää alan kultavuodet, jolloin lehtikuvaaja saattoi viettää kuukauden vaikkapa Jugoslaviassa odottamassa maan presidentin kuolemaa ja kuulostelemassa paikallisten tuntoja.

Nyt palkkiot ovat pienentyneet, eikä ulkomaille lähetetä ketään noin vain. Oman palkkiotasonsa Jansson sai pidettyä työuransa loppuun asti.

”Olin arvostettu ja minuun luotettiin. Jos joku toimitti aina varmasti uutiskuvan, se olin minä.”