Ulos omasta ovesta

Kun Marko Hamilo astuu rantakahvilaan kotikulmillaan Helsingin Eirassa, häntä on vaikea yhdistää Oikean Median ääneen.

Se ääni kertoo puhuvansa konservatiivisen, kansallismielisen Suomen puolesta. Pääpuheenaiheet eli maahanmuuton, EU:n ja uuden avioliittolain vastustaminen ovat perussuomalaisilta tuttuja. Oikean Median ”vaiennetuiksi suomalaisiksi” kutsumia kansalaisia ahdistavat eliitti ja vihervasemmisto. Heidän näkemyksensä eivät saa valtamediassa tilaa.

”Olen tietoinen siitä, mikä persujen kannatus on täällä – se on alempi kuin edes Kalliossa. Täällä pystyy hyvin elämään arkea niin, että ei ole aavistustakaan, minkälaisia huolia keskimääräisellä suomalaisella on”, Hamilo sanoo.

Mutta eri maailmojen yhteys ei hänestä synnykään siitä, että ollaan oikeasti tekemisissä vaan siitä, että tunnistetaan oma kupla.

Omasta eliittikuplastaan Hamilo valaistui jo vuosia sitten Tallinnan-lautalla ihmetellessään, ”mistä koloista tämä kännäävä ja huonosti käyttäytyvä tuulipukuporukka on ryöminyt, kun en näe tällaisia ihmisiä ympärilläni missään”.

”Sitten tajusin, että nämä, joita katson kuin Korkeasaaren marakatteja, eivät ole kummallisia vaan minä olen. He ovat ihan tavallisia suomalaisia ja minä olen se, joka en ymmärrä.”

Hamilon logiikassa hänen elitistin syntejään lieventää jotenkin myös se, että samoilla kulmilla asuu ”tunnettu persu”, Jussi Halla-aho.

Hamilo itse on mielestään edelleen ennen muuta se klassinen liberaali, joka hän oli jo Nuorsuomalaiset-puolueessa 1990-luvulla. Vaikka hän korostaa, että klassinen liberaali on eri asia kuin arvoliberaali, jotain hänen arvoilleen on tapahtunut sitten nuorsuomalaisten aikojen – puhumattakaan hänen ajoistaan sitoutumattomassa vasemmistossa ja vihreissä 1990-luvun alussa.

Vuonna 1997 päätoimittaja Hamilo kirjoitti nuorsuomalaisten verkkolehdessä Livessä:

”Kokoomus edustaa konservatiivista traditiota, me liberaalia (tämä näkyy esimerkiksi nuorsuomalaisten suvaitsevassa ja Kokoomuksen nuivassa suhtautumisessa homoseksuaaleihin ja ulkomaalaisiin).”

Voi toki olla, että tarkoitus oli ennemmin etäännyttää äärioikeiston leimaa itsestä kuin varsinaisesti tunnustaa inhimillistä väriä. Silti Hamilo ei kirjoittanut mitenkään ase ohimolla, vaan ”nusut” oli hänen mielestään monella tapaa unelmatyöpaikka.

Kun Hamilon sankarit Risto E. J. Penttilä ja Jukka Tarkka putosivat eduskunnasta keväällä 1999, hänen oli etsittävä uusi työpaikka. Se löytyi nopeasti Helsingin Sanomista, mutta viihtyminen oli vaikeaa. Hamilo sai kyllä valtamediassa kirjoittaa tärkeinä pitämistään asioista tavalla, jota piti tärkeänä. Ongelma oli se, että lehdissä julkaistiin ja toimituksissa edustettiin muitakin näkökulmia kuin hänen.

Tosin myöhemmin Hamilon tiedetoimittajana inhoama ”maailmanparannus” on saanut otteen myös hänestä itsestään. Nykyisin hänenkin näkemystensä perusteluksi kelpaa vaikka tutkimus maahanmuuton kustannuksista, jonka perussuomalaiset teetti avoimesti maahanmuuttoa vastustavalla Samuli Salmisella.

Hamilon mielestä väärällä journalistisella maailmanparannuksella ja hänen journalistisella maailmanparannuksellaan on eroa. Vaikka paras journalisti on raportoija, kannan ottamisen siunaa se, että sen perusteluista ollaan avoimia.

Hamilon profiloituminen maahanmuuton vastustajaksi alkoi 2000-luvun alussa. Hän kertoo menneensä Halla-ahon blogiin ottamaan selvää, ”mikä tää rasisti oikein on miehiään” ja ”joutuneensa tunnustamaan, että arvokonservatiivit näyttävät faktisesti olevan joissakin asioissa oikeassa”.

Syntyi Hamilon unelma journalismista, jossa tiedetoimittaja arvioisi maahanmuuton vastustajien näkemyksiä tutkimusnäyttöä vasten, olisi dialogin välittäjä, keskustelun moderoija, kaikkien kaveri.

Omasta mielestään Hamilo pystyi pitämään erossa mielipiteet ja faktat, monen muun mielestä ei.

”Helposti sitten tapahtuu se, että jos te hylkäätte minut niin okei, hylätkää sitten. Ja sitten huomaa, että nämä, joita olen itsekin leimannut rasisteiksi, ovatkin oikein mukavia tyyppejä.”

Loppupeleissä Hamilosta eivät siis tainneet tehdä konservatiivista verkkomediayrittäjää niinkään lukijoiden tarpeet kuin hänen omansa.

Kuten aikanaan Nuorsuomalaisten Livessä, Oikeassa Mediassa Hamilo voi ilmaista näkemyksiään mieleisessään kontekstissa. Poliittisen verkkomedian ainoana työntekijänä hänen ei tarvitse olla tekemisissä muiden kuin samanmielisten ihmisten kanssa eikä ylipäätään ihmisten kanssa enempää kuin haluaa. Se sopii introvertille, jonka lempipaikka on yksin merellä.

Mutta mitä jos tälläkin kertaa käy niin, että ”oikea media” ei pärjää?

”En usko että minua kauheasti kaivataan valtamediaan takaisin. Otetaankohan 49-vuotiaita eräopaskoulutukseen?”