Onnistuneesti lentoon

Anna Tommolalla on viime kesältä valokuva, jossa hän seisoo käsillään mutta ei maassa, vaan selällään makaavan miehen kohotettujen käsien varassa. Kuvassa on yksi nelisen vuotta jatkuneen akrojoogaharrastuksen huippuhetkistä, mutta tavallaan tunnelma oli jo lajin ihka ensimmäisellä kokeilukerralla sama.

”Tein jotain, mitä en olisi ikinä kuvitellut voivani tehdä. Tietenkään temput eivät olleet aluksi kovin hurjia, mutta silti ne jännittivät. Sitten huomasin, että oho, tämähän voikin onnistua.”

Akrojoogassa perushommaa on ”lentäminen”, jossa selällään makaava lennättäjä nostaa jaloillaan ilmaan toisen, niiden varaan vatsalleen asettuvan lentäjän. Siitä lentäjä liikkuu eri asentoihin lennättäjän jalkojen ja käsien avustuksella.

Kun Tommola oli noussut ensimmäisen kerran lentoon, pian hän jo irrotti otteensa lajia pidempään harrastaneen kaverinsa käsistä ja otti jaloistaan kiinni eli teki ”linnunpesän”. Vaikka onnistumista ja innostumista helpottivat joogakokemus ja lapsuuden voimisteluharrastus, Tommola sanoo, että moni lajista kiinnostunut pelkää turhaan jäykkyyttään tai lihasvoiman puutetta.

”Sen, mitä ei pysty tekemään, voi usein kiertää säätämällä liikkeitä. Lisäksi harrastajaporukka on varsin hyväksyvää.”

Kun kokeneet lajin harrastajat yhdistelevät liikkeitä, lopputulos on kuin taidokasta tanssia tai akrobatiaa. Toisaalta liikkeitä voi tehdä myös hitaasti kehonhuoltotyylillä.

Ohjattujen harjoitusten painotukset vaihtelevat vetäjän mukaan. Aluksi akrojooga oli Tommolalle kuin kivaa leikkiä, mutta vähitellen tavoitteellisuus on kasvanut. Kun oma rajallisuus alkaa harmittaa, hän järkeilee, että voi oppia tempun, jos toistaa sitä hulluna, mutta kukaan ei siihen pakota.

”Eli yhtä hyvin voin tehdä välillä muita liikkeitä ja olla ottamatta niin paljon painetta.”

Silti leikki on tavoitteellisessakin harjoittelussa läsnä, sillä uuden opettelu tietää tahatonta kierähtelyä ja siitä seuraavaa naurua. Uusissa liikkeissä apuna on kolmas harrastaja, ”spottaaja”, joka ottaa kopin, jos kuvio alkaa romahtaa. Tommolan pahimmat lajivammat ovat mustuneita varpaita.

Koska freelancetoimittaja työskentelee paljon yksin, Tommolasta on ihanaa, että akrojooga on sosiaalista tiimityötä. Hyvää tekee myös se, että liikkeisiin keskittyessä mieli pysähtyy arjen normaalista, nopeasta laukastaan.

Viimeistään kun Tommolan näkee pinnistelevän harjoituksissa pää alaspäin, käy selväksi, että akrojooga on myös rankkaa lihastyötä.

”Tässä tulee kuntosali vähän kuin sivussa. Painoja voi kasvattaa nostamalla yhä isompia harrastajia.”