Menneisyyden kuvittaja

Kun Ville Suhonen sai uusimman dokumenttielokuvansa Ompelijattaren valmiiksi, hän odotti voimakasta reaktiota.

”Vain muutamia kommentteja tuli sävyllä miksi teet maanpetturista sympaattisen marttyyrihahmon”, Suhonen kertoo.

”Ehkä syy on se, että naista ei pidetä uhkana kansalliselle identiteetille.”

Ompelijatar käsittelee viimeisen Suomessa teloitetun naisen Martta Koskisen elämää. Koskinen oli kommunisti, joka auttoi rintamakarkureita. Kiinni jäätyään hän ei paljastanut tovereitaan Valtiolliselle poliisille.

Arvosteluissa Ompelijatarta kehuttiin keinojensa vetävyydessä fiktioelokuvan kaltaiseksi. Keväällä se voitti parhaan dokumentin Jussi-palkinnon. Dokumentille hyvin poikkeuksellisesti se sai Jussi-ehdokkuuksia myös muissa kategorioissa, parhaasta käsikirjoituksesta, leikkauksesta ja äänisuunnittelusta. Televisioesityksissä ja Yle Areenassa elokuva on saanut jo 600 000 katsojaa.

Elokuva tempaa mukaan ilman lavastettuja kohtauksia tai puhuvia asiantuntijapäitä, joilla uskottavuutta usein luodaan. Kronologisesti etenevässä Ompelijattaressa on valokuvia, arkistokuvaa, uusia kuvia tapahtumapaikoilta sekä kertojien äänet. Tunteisiin vetoamiseen ja jännittävän tarinan kertomiseen ei tarvitakaan enempää.

”Journalistista vaikutelmaa lisäisi, jos elokuvassa olisi asiantuntijoita puhumassa. Silloin ulkoistaisin totuudellisuuden ongelman heille. Se olisi toki helpompaa.”

Suhonen sanoo pitäneensä Ompelijattaren niin ”oikeana” kuin mahdollista. Hän halusi käyttää tapahtumapaikkoja esitellessään värikuvaa, koska se heti kertoo katsojalle, että kyseessä on vain kuvitus.

”Jos tunnen aihetta vähänkin, tunnistan arkistomateriaaleista sen, mikä ei liity asiaan ja on vain väkisin liitettyä kuvitusta. Mietin haastateltavien valintaa ja sitä, kuinka paljon heitä on ohjattu. En siedä asiantuntijoita, jotka jälkiviisaasti kommentoivat tapahtumia nykyajasta käsin. Tiedän, että katsoja ottaa kirjaimellisesti sen mitä sanotaan.”

Ompelijattaressa on myös säväyttävä ajankohtainen taso, joka tulee tarinasta. Elokuva ei kerro vain Koskisen kohtalosta, vaan jakautuneesta kansakunnasta. 1930-luvun henkinen ilmapiiri ei ole välttämättä kaukana tästä päivästä.

Ompelijattaren vastaanotto yllätti Suhosen, sillä hänen edellinen historiaa käsittelevä dokumenttinsa Jäämarssi herätti kiukkua. Sen aiheena olivat venäläiset sotavangit Suomessa. Suhosta syytettiin historian vääristelystä, kun hän kertoi, että suomalaiset olivat osasyyllisiä sotarikoksiin. Elokuvassa oli kuitenkin ainoastaan asioita, jotka ovat virallisten asiakirjojen mukaan totta. Silti verkkokeskusteluissa Suhosta haukuttiin nimeltä.

Ompelijattaren ensi-illan jälkeisissä keskustelutilaisuuksissa oli rauhallisempaa.

”Toki yleisöstä tuotiin esille näkemys, että koska Martta Koskinen oli maanpetturi, hänet tulikin teloittaa. Jos ne olisivat päässeet valtaan, Suomi olisi ollut osa Neuvostoliittoa. Eiväthän tämän näkemyksen julistajat osaa asettua siihen hetkeen eivätkä he osaa katsoa, mitä edelliset 25 vuotta Suomessa olivat olleet. Se on jälkiviisastelua, se on historiantajun puutetta, ja se meille on koulussa ja kodeissa opetettu”, Suhonen miettii.

”Välillä tuntuu siltä, että Suomen sadan vuoden historiankirjoitus on lukittu, eikä sitä saa ruveta hajottamaan.”

Jäämarssin ja Ompelijattarenkin näkökulmien herättämät kiukkuiset kommentit kertovat, että hyvin vähän on muuttunut ajattelussa sitten 1940-luvun. Halu esittää yhä syytöksiä 74 vuoden takaisista tapahtumista kertoo tästä ajasta, ei sota-ajasta.

”Ja Koskisen maanpetossyyte on edelleen voimassa, mihin se olisi hävinnyt”, Suhonen sanoo.

”Meillä Suomessa historiankirjoituksessa kaikki pysyy ennallaan. Suurimmassa osassa maailman maita on tapahtunut myllerryksiä, joiden vuoksi historiantulkintaa on asetettu kyseenalaiseksi.”

Koskisen valinta päähenkilöksi johtui siitä, että hän on niin kiinnostava hahmo.

”Jostain Valpon etsivästä voisi tehdä hyvän dokumentin. Mutta kun päähenkilöinä ovat nämä naiset ja teemana se, kuinka rajusti miehinen yhteiskunta heitä kohteli, tiesin että tarinassa itsessään on vahva tunnetaso, jota elokuvantekijän ei tarvitse erikseen luoda.”

Dokumenttielokuvan suhde journalismiin on monimutkainen. Useimmat dokumenttiohjaajat toteavat, ettei dokumenttielokuva ole journalismia. Jos tarkoituksena on tehdä mahdollisimman kiinnostava elokuva, katsojan tunteiden manipuloiminen kannattaa. Kerronta vaatii, että näkökulmaa rajataan tiukasti. Monimutkaisempien tosiasioiden välittäminen mutkistaisi hyvää tarinaa.

Suhosen elokuvissa faktat ovat niin kohdallaan kuin mahdollista, eikä hän spekuloi.

”Mutta tiedostan huijaavani katsojaa koko ajan. Vaikka tarina on journalistiset määreet pitävää historiaa, haluan välittää tunnetasoa musiikilla ja kuvilla, koska ei Ompelijatar ole mikään väitöskirja.”

Historialliset sotaelokuvat eivät häntä kuitenkaan juuri kiinnosta.

”Ovatko taistelukohtaukset rintamalla ainoa tapa kertoa sodasta?”

Sodanvastaisiksikin kuvailluissa näytelmäelokuvissa taistelukohtaukset muuttuvat sodan ja tappamisen fetisoinniksi. Suhonen toivoisi monisyisempää ja laajempaa ajattelua.

Hän ei usko, että tekeillä oleva uusi Tuntematon sotilas herättäisi varsinaista keskustelua sisällöllään, vaikka siinä keskusteltavaa olisi.

”Eiköhän se suuren yleisön keskustelu sisällöstä jää siihen, onko siinä liikaa naintikohtauksia.”