Torniosta tuli turvapaikka

Yli 30 vuotta uutistoimittajana työskennellyt Sari Pelttari-Heikka sanoo elävänsä nyt ainutlaatuisia aikoja.

”Kävin loppukesästä lomalla Kreikassa ja katselin näkyykö siirtolaisuus siellä. En olisi uskonut, että täällä kotinurkilla on pian tällainen tilanne.”

Jo elokuussa, ennen isoja otsikoita, Suomen ja Ruotsin rajan yli alkoi tulla pieniä pakolaisryhmiä. Syyskuun alussa Pelttari-Heikka lähti Luulajaan selvittämään turvapaikanhakijoiden reittejä.

”Parhaiten kartalla olivat vapaaehtoiset, jotka olivat aktivoituneet turvapaikanhakijoiden auttamiseksi. He tiesivät, että Etelä-Ruotsista tulee junilla pohjoiseen väkeä, ja että suunta on kohti Suomea.”

Luulajassa kriisi käveli vastaan.

”Menin jututtamaan kymmenvuotiasta afgaanipoikaa, joka osasi vähän englantia. Hänen kanssaan oli kolme miestä, joista yksi oli varmaankin isä ja yksi veli. Kysyin pojalta missä hänen äitinsä on”, Pelttari-Heikka kertoo.

”Kun poika vastasi, että äiti katosi Turkin rajalla, minulta – yleensä erittäin puheliaalta akalta – loppuivat kysymykset siihen. Tilanne oli vaikea pojalle, ja oli se sitä minullekin.”

Pohjolan Sanomien ja Lapin Kansan toimituksessa ei ole annettu toimittajille tiukkoja ohjeistuksia turvapaikkauutisointiin, mutta yleislinjaus on ollut suvaitsevainen ja maltillinen.

”Olen pyrkinyt siihen, että jutut eivät provosoisi mihinkään suuntaan, koska tämä aihe jo itsessään jakaa mielipiteitä ja kuumentaa tunteita.”

Pelttari-Heikka ei ole joutunut haukkumisten kohteeksi, mutta torniolaisessa ostoskeskuksessa sijaitsevaan työpisteeseen tulee paikallisilta palautetta ja kysymyksiä.

”Kyllä varmaan meitä kaikkia toimittajia on syytetty liiankin myötämielisestä suhtautumisesta tulijoihin. Olen ajatellut, että ei ole minun asiani arvioida, saavatko ihmiset jäädä tänne, mutta mielestäni ilmiön inhimillinen puoli on tärkeää uutisoida”, Pelttari-Heikka sanoo.