Kiltteys kuriin

On vuosi 1993. Rikostoimittaja Harri Nykäsellä on käsissään skuuppi, mutta Helsingin Sanomien päätoimittajan Janne Virkkusen mielestä jutulla ei ole julkaisuarvoa.

Nykänen ei halua antaa periksi. Hän pirauttaa kilpailijalle, Ilta-Sanomien päätoimittajalle Vesa-Pekka Koljoselle.

”Koljonen kiinnostui jutusta. Hän halusi kuitenkin lojaalisuuden vuoksi ilmoittaa asiasta Virkkuselle. Ei mennyt kauaa, niin Virkkunen heilutteli työsopimustani ja sanoi, että uutisen luovuttaminen kilpailijalle voisi olla irtisanomisperuste.”

Nykänen sai varoituksen, mutta uutinen julkaistiin Hesarissa.

Nykänen on jo vuosia elättänyt itsensä vapaana kirjailijana. Silti hän seuraa rikosuutisointia jokseenkin aktiivisemmin ja kriittisemmin kuin tavallinen kuluttaja. Huumepoliisi Jari Aarnion ja Anneli Auerin oikeuskäsittelyistä kertovat jutut ovat viime vuosina pitäneet huolen siitä, että luettavaa ja katsottavaa riittää.

”Olen kiinnittänyt huomiota toimittajien kahtiajakoon. Toiset kirjoittavat syytetyn puolesta ja toiset vastaan.”

Mutta kiltteys on Nykäsen mielestä toimittajien perisynti. Esimiestä ei saa kuunnella liian tarkkaan.

”Julkaiseminen pitäisi olla toimittajan päämääränä, mutta esimiehelle se voi olla iso riski. Journalistin täytyy uskaltaa pistää vastaan, jos päätoimittaja on liian varovainen. Moni juttu jää penkomatta, jos asia jätetään ensimmäiseen koukkuun.”

Samanlainen päättäväisyys koskee Nykäsen mielestä myös taustatyötä.

”Kuinka paljon esimerkiksi Auer-uutisoinnissa toimittajat ovat käyttäneet itse hankittuja tietoja? Ettei aina tuijotettaisi pelkkiä pöytäkirjoja. Ehkä penkomista ei vaan osata tai siihen ei ole tarpeeksi aikaa.”

Taustatyössä lähteet ovat elintärkeitä. Sen takia Nykäsen mielestä rikostoimittajien on pidettävä myös tiedonantajien puolia rohkeasti, oli esimiehen kanta mikä tahansa.

”Jos olisin itse joskus käräytellyt lähteitä, muutama rosvo olisi menettänyt henkensä ja moni virkamies työnsä.”

Nykäsen verkosto on ollut harvinaisen laaja, varsinkin rosvojen suhteen. Hänelle soitettiin jopa keskellä yöllä ja vinkattiin huumekätköstä. Luottamussuhteiden ylläpito vaati viitseliäisyyttä – sekä rutkasti euroja. Nykänen oli 1980-luvulla yksi niistä harvoista toimittajista, jotka suostuivat maksamaan vinkeistä. Nykyisin niistä maksetaan entistä varovaisemmin.

”Olen antanut rosvoille tuhansia euroja, myös omista rahoistani. Kerran neuvottelin vakuutusyhtiöltä 30 000 markan palkkion lähteelle, joka kertoi ratkaisevia tietoja miljoonien arvoisesta asuntomurrosta.”