Tutkimus Auer-uutisoinnista: Syylliseksi kirjoitettu

Vera Miettinen, teksti

Tampereen yliopisto julkaisee tänään tutkimuksen Ulvilan surmaa käsittelevästä journalismista. Materiaalissa puidaan erityisesti sitä, onko lukija saanut uutisoinnista vaikutelmia Anneli Auerin syyllisyydestä tai syyttömyydestä tapauksen eri vaiheissa.

Ulvilan surmaa on käsitelty mediassa kohta yhdeksän vuotta. Se on johtanut muun muassa siihen, että tavallisesta perheenäidistä on tullut julkisuuden henkilö. Tapausta käsitteleviä artikkeleita on julkaistu valtava määrä, eikä se sinänsä ole mikään ihme: poliisin esitutkinnan ongelmien, seksuaalirikosepäilyjen ja muiden käänteiden lisäksi Auer tuomittiin käräjäoikeudessa kahdesti syylliseksi ja hovioikeudessa kahdesti syyttömäksi.

Tampereen yliopiston tutkimuksessa todetaan, että jutuissa toki kirjoitetaan oikeaoppisesti epäillystä, mutta tahattomien tai tahallisten sanavalintojen, argumentaatiorakenteiden tai kuvakulmien kautta voidaan vahvistaa lukijan käsitystä henkilön syyllisyydestä.

Tutkimus perustuu Ulvilan surmatapausta käsittelevien tekstin ja kuvien tulkinnalliseen analyysiin. Materiaalissa on seurattu mediakäsittelyä Helsingin Sanomissa, Iltalehdessä ja Satakunnan Kansassa vuodesta 2006 lähtien.

Tutkimuksessa nostetaan esille kolme tärkeintä asiaa: tarinoiden merkitys, kuvien rooli Auerin syyllisyysvaikutelman rakentumisessa sekä epävarman tiedon esittäminen faktana.

Syksyllä 2009, kun Auer oli ”tunnustanut”, hänet nimettiin lehdissä yksiselitteisesti syylliseksi miehensä murhaan. Erityisesti Iltalehti ja Satakunnan Kansa kertoivat poliisin ja muiden lähteiden kautta saadut tiedot kiistattomana tosiasiana.

”Ratkaisemattoman rikoksen selviäminen oli niin dramaattinen läpimurto, että kriittinen epäily unohtui kokeneeltakin rikostoimittajalta”, materiaalissa kirjoitetaan.

Yksi tutkimuksessa haastateltava toimittajakin pohtii, käyttikö poliisi mediaa hyväkseen tuomalla kuvaa Auerin tunnustamisesta.

Tarinoiden voimaa ja niiden merkitystä Auer-uutisoinnissa pohditaan oikeudenkäynnistä kertovien dokumenttien ja todistajien lausuntojen kautta. Esimerkkinä kerrotaan Iltalehden ratkaisu elo–syyskuussa 2013. Lehti pelkisti Auerin itsensä ja hänen lastensa kuulustelukertomukset tarinoiksi, joilla jutuissa väännettiin puolustuksen argumentointia vastaan.

Helsingin Sanomien ja Satakunnan Kansan tarinat eivät taas olleet kovin johdonmukaisia, vaan materiaali oli poimittu sieltä täältä. Tutkimuksessa todetaan, että tällä tavoin horjutettiin syyttäjän argumentointia.

Tutkimuksessa analysoitiin myös sanomalehtien kuvitusta.

”Uskallamme väittää, että kuvien asetelmat, sävyt ja Auerin henkilökuvien ilmeet eivät olleet neutraaleja, vaan mukailivat oikeusprosessin käänteitä.”

Ensimmäisen käräjäoikeuskäsittelyn aikana vuonna 2010 kuvien huomio kiinnittyi vahvasti Auerin persoonaan: kuvat oli otettu läheltä ja niin, että niissä korostuivat Auerin kasvojen – usein hyvin totiset – ilmeet. Otsikot yhdessä kuvien kanssa vahvistivat syyttäjän argumentointia ”oudosta” rauhallisuudesta ja viileydestä.

”Näin kuvat olivat ainakin viitteellisesti luomassa vaikutelmaa Auerin syyllisyydestä”, tutkimuksessa todetaan.

Myöhemmin Auerista julkaistiin yhä useammin kauempaa otettuja kuvia, joissa hän oli osa tilannetta, usein median ympäröimänä. Näissä Auer ei näyttänyt itsevarmalta ja voimakkaalta, vaan jopa heikolta ja lukijan empatian kohteelta. Tämä antoi tutkimuksen mukaan tilaa tulkita Auer syyllisen sijasta oikeuslaitoksen uhriksi.

Uutisoinnin suunta muuttui taas, kun syyskuussa 2011 julkisuuteen tuotiin väkivalta- ja seksuaalirikosepäilyt sekä uusia murhatodisteita. Kuvavalikoimaan ilmaantui vanhaa materiaalia, jossa Auer näyttäytyi itsevarmana ja voimakkaana.

Tutkimuksessa pohditaan sitä, miksi kuvissa annettiin käsitys kylmäkiskoisesta naisesta. Paikan päältä seuranneiden toimittajien mukaan Auer esiintyi oikeustalolla hyvin ilmeikkäästi ja avoimesti moneen muuhun syytettyyn verrattuna. Hän ei peitellyt itseään, tervehti journalisteja ja pysähtyi oikeustalon eteen kuvattavaksi.

”Totisten ja ilmeettömien kuvien käyttö oli ilmiselvästi tarinallinen valinta, joka antoi sivustatukea syyttäjän Auerin luonnetta koskevalle argumentoinnille”, tutkimuksessa todetaan.

Tutkimuksen analyysin mukaan oli selvää, että lehdillä oli oma näkemyksensä syyllisyydestä ja syyttömyydestä. Se näkyi myös uutisoinnissa. Ehkä vielä hämmentävämpää oli kuitenkin se, kuinka helposti lehdet pystyivät muuttamaan uutisoinnin suuntaa.

”Iltalehdestä oli löydettävissä useita esimerkkejä syyllisyyttä tuottavista teksteistä, mutta lehti ei myöskään epäröinyt kääntää takkia ja siirtyä kirjoittamaan iskeviä otsikoita päinvastaisesta näkökulmasta.”

Sama toistui muissa lehdissä. Syyskuussa 2011 Auer todettiin hovioikeudessa syyttömäksi joka muutti hänen julkisen kuvansa aiempaa positiivisemmaksi. Sitä kesti muutaman päivän, kunnes tuli uusi murhaepäily ja lapsiin kohdistuneet väkivalta- ja seksuaalirikosepäilyt. Jälleen lehdet esittivät syyllisyyttä tukevia ilmauksia faktana sekä käyttivät leimaavia sanavalintoja ja valokuvia.

Yhteenvetona tutkimuksessa todetaan, että Auerin oikeudenkäyntiä koskevissa asioissa ei ole syytä vähätellä journalismin merkitystä mielikuvien lähteenä. Analyysin perusteella tutkijat sanovat, että seurannassa olleissa lehdissä lukijat ovat saaneet Auerin syyllisyyttä vahvistavan kuvan. Tutkimuksessa kuitenkin selvennetään, että toimittajat eivät ole ottaneet kantaa syyllisyyteen suoraan, vaan kyse on journalismin valinnoista. Osa niistä on ollut toimittajan ja toimitusorganisaation tietoisen pohdinnan tulosta, osa taas tuotantorutiinia ja kulttuurisia käytäntöjä.

Tutkimuksessa on kuitenkin lähdetty siitä ajatuksesta, että syyllisyys tulisi arvioida oikeusistuimissa, ei lehtien palstoilla.

”Joku voi ajatella, että olemme jälkiviisaina lukeneet lehtiä kuin piru Raamattua ymmärtämättä, että on luonnollista kirjoittaa niin. Analyysimme kuitenkin osoittaa, että eri lehdet kuvasivat murhatapausta hyvin eri tavoin, ja käsitys Auerin syyllisyydestä riippui siitä, mitä lehteä sattui lukemaan. Keskustelu tehdyistä valinnoista ei ole vain jälkiviisautta, vaan tärkeää ammatillista pohdintaa.”