Journalismi on nuorille vain sisältöä muiden joukossa

Jokin aika sitten muuan kollega kertoi olevansa varma, että nuoret kyllä löytävät ­aikanaan tiensä perinteisen median pariin, kunhan vähän varttuvat.

En olisi siitä niinkään varma.

Uutismedian liiton tilaaman tuoreen kyselyn mukaan yli puolet 13 – 18-vuotiaista seuraa uutisia pääasiassa Tiktokissa. Vielä pysäyttävämpää on, ­että 45 prosenttia nuorista ei oman ilmoituksensa mukaan näkisi uutisia missään muualla, elleivät ne tulisi vastaan siellä.

Nuoret eivät ole kääntäneet selkäänsä yhteiskunnalle ja maailman tapahtumille. Yli 40 prosenttia kertoo seuraavansa uutisia päivittäin. ­Luku on kasvussa.

Tämä saattaa olla erinomainen uutinen journalismille, mutta se ei välttämättä ole sitä mediayhtiöille. Liian suuri osa alasta tuudittautuu yhä ajatukseen, että kiinnostus uutisiin kypsyy iän myötä uskollisuudeksi perinteisiä uutisbrändejä kohtaan.

Saman kyselyn mukaan kolme neljästä ­nuoresta sanoo tunnistavansa uutisen muun somesisällön seasta ja tietävänsä, mitä journalismi on. Silti vain reilu 60 prosenttia kokee voivansa luottaa journalismiin.

Ja miksi ihmeessä luottaisi? Journalismi ui nuorten ruuduille samassa algoritmien ­ohjaamassa virrassa propagandan, meemien, vaikuttajien mielipiteiden, kaupallisten yhteistöiden ja tekoälymoskan kanssa.

Juuri tätä muutosta media ei tunnu vieläkään täysin hyväksyneen. Vanha ajatus omasta ­asemasta portinvartijana elää sitkeästi, vaikka nuorten näkö­kulmasta journalismi on jo yksi sisältölaji muiden joukossa.

Siksi oli paljastavaa, miten Helsingin Sanomat taannoin reagoi yläkoulun yhteiskuntaopin kirjan esittämiin ”koviin väitteisiin” mediasta. Poru syntyi siitä, että oppilaille kerrottiin medioiden olevan harvoin täysin riippumattomia ja että ”ne heijastelevat omistajiensa, toimittajiensa ja muiden sisällöntuottajiensa mielipiteitä ja näkemyksiä”.

Sen sijaan, että alalla olisi pysähdytty kysymään, millaista medialukutaitoa ja kriittisyyttä tämä ­aika todella vaatii, refleksi oli pelokas institutionaalinen siilipuolustus.

Totta kai oppikirja oikoi: journalismi ja muu viestintä niputettiin samaan koriin. Toisaalta, eikö nuorten mediaympäristö näytä juuri sellaiselta?

Kaikki virtaa vastaan samassa syötteessä, samalla ruudulla, usein samalla visuaalisella kielellä. Ratkaisu tuskin on opettaa nuoria luottamaan oikean mediabrändin logolla varustettuun sisältöön.

Jos journalismi aikoo pysyä merkityksellisenä, ­perinteisen median kannattaa lopettaa oman erinomaisuutensa julistaminen ja alkaa myydä journalismia tiedon tuottamisen menetelmänä. Se tarkoittaa myös sen hyväksymistä, että tätä menetelmää voidaan käyttää uskottavasti myös perinteisten toimitusten ulkopuolella.

Menetelmän avaaminen tarkoittaa sitä, että näytetään, miten väite tarkistetaan, miten lähteitä punnitaan, mikä on vielä epäselvää, miksi jokin tieto painaa enemmän kuin toinen ja miten virheitä korjataan.

Terve medialukutaito ei ala ­auktoriteettiuskosta instituutioita kohtaan, vaan siitä, että työ tehdään näkyväksi. Toimivia esimerkkejä on jo. Tutkivan journalismin Bellingcat-järjestön jutuissa uskottavuus rakentuu sille, että yleisö viedään kulissien taakse katsomaan, kuinka kuva paikannettiin ja tiedot varmennettiin.

Sosiaalisessa mediassa luottamusta rakennetaan yhä useammin näyttämällä raportointiprosessia reaaliajassa. Lyhyet videot, kenttähavainnot ja päivitykset työn etenemisestä riisuvat journalismista sen mystiikan. Tämä tepsii yleisöön, ­joka karsastaa instituutioita, mutta etsii silti luotettavaa tietoa. Luottamus ei silloin nojaa pelkkään sliipattuun lopputulokseen, vaan siihen, että itse teke­minen kestää päivänvalon.

Journalismin tulevaisuutta ei turvata vakuuttelemalla nuorille, että vanhat brändit ansaitsevat automaattisen kunnioituksen. Se turvataan ­todistamalla, että journalismi on yhä yksi harvoista yhteiskunnallisista työkaluista, joilla voimme tuottaa julkista tietoa melun ja organisoidun valeh­telun keskellä.