Onneksi teroitin hampaat

Mediatalossa on yt-neuvottelujen viimeinen vaihe käsillä. Puhelin soi.

Työpaikalta tuttu soittaja on tulossa tapaamaan. Menen illalla työkeikalle valtuustoon. Olisin kotona työvuoron alkuun saakka.

Tuleeko hän irtisanomispaperin kanssa? Siitä on soittajan mukaan kyse, kun suoraan kysyn.

”Tule tänne meille kotiin. Voin keittää kahvit”, sanon.

Odotellessa teen kotihommia ja teroitan mielessäni kynnet sekä hampaat. Puolentoista tunnin kuluttua irtisanoja on ovella. Esitän reipasta.

”Ollaan tavattu näissä merkeissä ennenkin. Muistatko? Joulukuussa 1993, 26 vuotta sitten.”

Hän myöntää asian tulleen mieleen ja että taitaa olla niin. Kuvittelenko vain, vai kutistuuko pieni hahmo paitansa sisällä?

Mediatalossa joku siis hoitaa tätä irtisanojan tehtävää vuosikymmenestä toiseen. Työhän se oli aikanaan pyövelinkin työ.

Mieheni tulee keittiöstä kahvien kanssa. Pullaa ei ole tarjolla.

Irtisanoja kaivaa salkustaan paperit. Talo pääsee taloudellisten ja tuotannollisten syiden vuoksi minusta eroon juuri ennen kuin irtisanomisaikani pitenisi kuukaudesta kahteen kuukauteen.

Oliko näin edelliselläkin kerralla? Irtisanomisperuste oli ainakin sama. Nyt minut yritetään saada pitämään lomia irtisanomisaikana.

Totean, että vaatimus on kohtuuton. Irtisanoja sanoo, että soitetaan ylemmälle taholle. Puhelin laitetaan kaiuttimelle.

Ylemmän tahon mielestä kaikki on oikein. Kiihdyn ja vaadin, että toimitaan lain mukaan. Ylempi taho kysyy, uhkailenko häntä. No en.

Irtisanoja on hiljaa. Lopputulos on laillinen. Hyvä, että teroitin myös hampaat.