Journalismi

Nimenjulkaisun kynnys rikosuutisissa on noussut liian korkeaksi, kirjoittaa rikostoimittaja Rami Mäkinen 

Rami Mäkinen

Iltalehti julkaisi Ullanlinnan surmasta epäillyn psykiatrin nimen, Aamulehti puolestaan Juupajoella piiritetyn, väkivaltarikoksista epäillyn miehen tiedot. Koskelan teinisurmaajien nimiä ei julkaissut kukaan, vaikka tilanne olisi 1990-luvulla ollut todennäköisesti toinen. 

Olivatko ne toimituksilta oikeita ratkaisuja? 

Suomalaisella medialla on ollut varsin vakiintunut käytäntö rikoksesta epäiltyjen ja tuomittujen nimien julkaisemisesta. Esitutkinta- tai syyteharkintavaiheessa epäiltyjen nimiä ei yleensä julkaista, elleivät he ole vallankäyttäjiä tai muuten julkisuuden henkilöitä. Tuomion jälkeen nimi yleensä julkaistaan, jos rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. 

Vakiintuneet tavat kaipaavat tomutusta aina silloin tällöin. 

Päivittäisessä työssä toimittaja ei ehkä tule ajatelleeksi, että pitkällä aikavälillä nimensuoja rikosuutisissa on Suomessa tiukentunut huomattavasti. Onko se jo liian tiukka? Onko julkaisukynnys noussut niin korkeaksi, että se uhkaa haitata yleisön tiedonsaantia ja pahimmillaan hyödyttää rikollisia? 

Vastaus: kyllä on. 

Tai ainakin riskirajoilla mennään. Suomessa yksityisyyden suoja kuvitellaan usein superoikeudeksi, jota ei saa loukata lainkaan. Perusoikeutena sananvapaus on kuitenkin aivan yhtä vahva, ja sananvapauteen kuuluu yleisön oikeus saada tietoa. 

Oikeus yksityisyyteen ei ristiriitatilanteessa automaattisesti ohita oikeutta sananvapauteen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan hyväksynyt nimien julkaisemisen rikosuutisissa selvästi matalammalla kynnyksellä kuin mitä meillä Suomessa yleisesti noudatetaan.


Nykyiset nimikäytännöt ovat pitkän kehityksen tulos. Nimensuoja rikosuutisissa oli olematon 1970-luvulle asti. Nimi pantiin lehteen, jos siltä tuntui, eikä poliisikaan kursaillut kertoessaan epäiltyjen tietoja lehtimiehille. 

Nimensuoja tuli Journalistin ohjeisiin vasta vuonna 1976. Syynä oli median suitsemiseksi säädetty Lex Hymy, joka kriminalisoi yksityisyyden loukkaukset. Tuolloisten ohjeiden mukaan epäiltyjen tai tuomittujen nimiä ei ollut syytä julkaista, ellei ”huomattava yleinen etu sitä vaadi”. 

Soveltaminen oli kirjavaa. Jopa samassa tiedotusvälineessä yksi toimittaja saattoi kirjata tuomiouutisiin nimet säntillisesti matalalla kynnyksellä, kun toisen jutuissa elinkautiseenkin tuomitut olivat nimettömiä. 

Yleisesti nimikynnys oli alempi kuin nykyään. 

”Kun aloitin oikeustoimittajana STT:llä vuonna 1986, nimi julkaistiin, jos tuomio oli vähintään kuusi kuukautta vankeutta,” kertoo Helsingin Sanomien oikeustoimittaja Susanna Reinboth

Tätä nykyä selviönä pidetty kahden vuoden raja tuli käyttöön vasta 2000-luvun alussa, jolloin viestimet alkoivat laatia omia sisäisiä nimenkäyttöohjeitaan. HS oli ensimmäinen. 

”Media oli saanut tuomioita nimien julkaisemisesta. Tarkoitus oli laatia toimitukselle mahdollisimman helppo nyrkkisääntö”, ohjeita kirjoittamassa ollut Reinboth kertoo. 

Rajapyykki napattiin rikoslaista, jonka mukaan yli kahden vuoden vankeutta ei voi tuomita ehdollisena. Muut mediat kopioivat omiin ohjeisiinsa HS:n rajan, joka näin levisi käyttöön. 

Laki tai Journalistin ohjeet eivät kahden vuoden julkaisurajaan velvoita. Se on puhtaasti median itse omaksuma käytäntö.  


Ilta-Sanomat ei julkaissut Kulosaaren lapsisieppauksesta tuomitun miehen nimeä silloin, kun häntä vasta epäiltiin rikoksesta. Näin siitä huolimatta, että hänellä on pitkä tausta vakavista rikoksista. Kuvakaappaus Ilta-Sanomien jutusta 27.4.2022.

Mediassa on äskettäin nähty yleisestä linjasta poikenneita nimiratkaisuja. Iltalehti julkaisi Helsingin Ullanlinnan surmasta epäillyn psykiatrin nimen. Lehti perustelee tätä ensisijaisesti potilaiden edulla. 

”Epätietoisuudessa oli koko joukko potilaita, joihin viranomaiset tai psykiatrin työnantaja eivät olleet ottaneet yhteyttä”, päätoimittaja Perttu Kauppinen sanoo. 

Kauppisen mukaan IL on valmis harkitsemaan nimen vetämistä myös aiemmista jutuista myöhemmin pois, jos psykiatri esimerkiksi todetaan syyntakeettomaksi. 

”Yleisesti ottaen nimensuoja on mielestäni Suomessa liian tiukka”, Kauppinen sanoo. 

Aamulehti julkaisi Juupajoella piiritetyn miehen nimen. Väkivaltarikoksista epäilty mies oli ehdonalaisessa vapaudessa edelliseltä yli kuuden vuoden tuomiolta. AL perusteli nimenkäyttöä uutistapahtuman herättämällä huomiolla ja miehen rikoshistorialla, johon kuuluu lukuisia vastaavia rikoksia 1990-luvulta lähtien. 

On ihan tavallista, että jopa monikymmenkertaiset rikoksenuusijat nauttivat mediassa nimettömyyden suojaa. 

Liian pitkälle viety nimensuoja voi jopa edistää ammatti- ja taparikollisuutta. Tuntuu oudolta, että esimerkiksi Helsingin Kulosaaren lapsisieppauksesta tuomittu Juha Hurme (ent. Jari Robert Koivula, ent. Jari Robert Jansi jne.) on toistuvasti saanut medialta anonymiteetin rikosepäilyjen yhteydessä, vaikka hänellä on takanaan kymmeniä vuosia ammattimaista petostehtailua ja henkirikos. Nimi on julkaistu vasta tuomion jälkeen.

Kiristynyt nimilinja näkyy myös alaikäisten kohdalla. Hyvinkään paloittelumurhaan osallistuneen 17-vuotiaan Terhi Tervashongan nimi julkaistiin 1990-luvun lopulla kaikkialla mediassa. Koskelan teinimurhaajien nimiä ei syksyllä 2021 julkaissut kukaan. 

Mainittakoon, että Tervashonka on vaihtanut nimensä useasti. Nykyistä nimeä ei ole julkaistu mediassa. 


Lapsiasiavaltuutettu esitti keväällä 2020, että alaikäisten henkilöllisyydet pitäisi salata kokonaan myös oikeudessa. Kuvakaappaus MTV Uutisten jutusta 11.3.2020.

Julkisen sanan neuvostoon kannellaan nimensuojasta jonkin verran, kertoo JSN:n puheenjohtaja Eero Hyvönen. Yleensä kyse on siitä, että kantelija ei pidä itseään julkisuuden henkilönä tai että sivullisten sanotaan kärsivän nimen julkitulosta. 

Nimensuojaan liittyviä langettavia on viime vuosina annettu hyvin vähän. Se ei yllätä, sillä langettavan voi saada vain nimen julkaisemisesta, ei julkaisematta jättämisestä. 

Virkamieskin rajatapauksessa mieluummin salaa kuin julkistaa asiakirjan, koska se on hänelle henkilökohtaisesti riskittömämpää. Samalla tavalla päätoimittajalle tai toimituspäällikölle on turvallisinta jättää nimi julkaisematta. 

Nimikäytäntöjä olisi kuitenkin syytä miettiä yksittäistä päätöksentekijää laajemmin ja muuttunut mediaympäristö huomioon ottaen. JSN-medioiden julkaisematta jättämät nimet leviävät joka tapauksessa tehokkaasti sosiaalisessa mediassa ja löytyvät helposti hakukoneilla. 

Ei ole hyväksi, jos juopa ammattimedian ja muun maailman välillä kasvaa liian suureksi. Median ei pidä itse kaventaa omaa elintilaansa liian pieneksi.   

Ja jos yksityisyydelle antaa pikkusormen, kohta vaaditaan jo koko kättä. Esimerkiksi lapsiasiavaltuutettu on tehnyt aloitteen, että alaikäisten henkilöllisyydet pitäisi salata kokonaan myös oikeudessa. Se olisi katastrofi median edellytyksille perehtyä nuorten rikollisuuteen.