Kuka uskaltaa kirjoittaa puolustusvoimista?

Kaksi Helsingin Sanomien journalistia tuomittiin viime kuussa niin sanotussa Viestikoekeskus-jutussa. Seuraavalla viikolla olin Ylen Viimeinen sana -ohjelmassa keskustelemassa siitä, uskaltaako media enää penkoa puolustusvoimia.

No uskaltaako?

Ohjelmassa viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari totesi, että puolustusvoimat reagoi Hesarin uutiseen estääkseen uudet samankaltaiset jutut.

”Jos puolustusvoimat ei olisi toiminut, se olisi voinut antaa signaalin: voitte jatkossakin vapaasti julkaista kaikkia tietoja, joita olette saaneet meistä selville, ilman että puutumme asiaan. Tuli pakkorako toimia, jotta ehkäistäisiin tulevaisuudessa tällaiset uutisoinnit.”

Alalla pohditaan, millainen on vuosia jatkuneen ja miljoonia maksaneen oikeusjutun pelotevaikutus. Pystyykö puolustusvoimat pelottelemaan toimitukset hiljaisiksi?

”Yksikään toimitus ei tietenkään sitä myönnä, mutta kyllä 2,4 miljoonan euron oikeudenkäyntikulut käyvät pelotteesta”, kirjoitti mediatutkija Anu Koivunen Suomen Kuvalehdessä.

Hän on oikeassa – toimitusten on pakko pohtia, riskeeraako puolustusvoimia koskevaan vuotoon tarttuminen toimittajien vapauden ja toimituksen talouden.

Onko media sitten tähän saakka uskaltanut uutisoida puolustusvoimista?

Määrällisesti juttuja on paljon. Raportoimme uskollisesti paraatit, palvelukseenastumispäivän tunteikkaat jäähyväiset ja uudet kalustehankinnat, teemme satoja juttuja hävittäjien käyttöominaisuuksista.

Vähä kriittinen journalismi kohdistuu usein yksilöön: upseeri järjesti kertausharjoituksissa ryyppäjäiset ja haukkui osallistujat, varusmiehet kiduttivat sammakkoa. Yksi harvoja instituutioon kohdistuneita tutkivia juttuja viime vuosilta on Kaisu Suopangin Ylen MOT:lle vuonna 2021 tekemä ohjelma Vaiennetut sotilaat, jossa selvitettiin, miten puolustusvoimien henkilökunta ei uskalla seurausten pelossa puuttua epäiltyihin laittomuuksiin.

Toinen MOT:n tutkiva toimittaja Jyri Hänninen pohti Viimeisessä sanassa, miksi Suomessa tehdään niin vähän tutkivaa journalismia puolustusvoimista.

”Monessa muussa maassa, esimerkiksi Yhdysvalloissa, tutkivan journalismin peruskauraa on tutkia, mitä armeija tekee. Meillä on sitä todella paljon vähemmän”, hän sanoi ja toivoi, että media tutkisi puolustusvoimia samalla tavalla kuin muitakin instituutioita.

Syitä tutkimattomuuteen on monia. Suomalaisten maanpuolustustahto on poikkeuksellisen korkea, ja jostain syystä moni mieltää puolustusvoimien kriittisen tarkastelun epäisänmaalliseksi. Todellisuudessa tutkivassa journalismissa ei tietenkään ole mitään epäisänmaallista, päinvastoin.

Puolustusvoimat on myös taidokas viestinnässään ja alkaa sitouttaa isoa osaa tulevista armeija-aiheisiin erikoistuneista toimittajista jo alokasaikana. Maanpuolustuskurssi, jonka itsekin olen käynyt, pitää huolta, että toimitusten esihenkilöillä on tiivis yhteys puolustusvoimiin.

Ulkopoliittisen instituutin joulukuussa julkaisema raportti Suomi Afganistanissa 2001 – 2021 teki työn, joka journalistien olisi pitänyt tehdä jo vuosikymmen sitten. Se paljasti, että Suomen 20 vuotta kestänyt, 400 miljoonaa maksanut ja 2 500 ihmistä käsittänyt jättioperaatio oli suunniteltu huonosti. Afganistanissa ei oltu puolustamassa tyttöjä tai ihmisoikeuksia, kuten julkisuuteen mieluusti väitettiin. Suomi oli sotimassa sekä muun muassa opettelemassa tiedustelua. On häpeällistä, ettei Suomen media seurannut operaatiota kriittisemmin.

Suomessa ei ole toista instituutiota, jolla olisi niin paljon rahaa ja valtaa ja joka olisi yhtä läpinäkymätön kuin puolustusvoimat. Hesarin toimittajien tuomio ei ole lainvoimainen, vaan prosessi saattaa kestää vielä vuosia. Sinä aikana suomalainen media voi näyttää, ettei meitä pelotella hiljaiseksi.