Sain joitakin vuosia sitten uudenvuoden aatonaattona puhelun Ilta-Sanomien uutispäälliköltä. Tarjolla oli erikoiskeikka.
”Lähtisitkö uudenvuoden aattona iltakeikalle? Räjäyttäisitte Suomen suurimman laillisen raketin”, uutispäällikkö sanoi.
Pyronale grande odotti minua ja valokuvaajaa Sanomatalon toimituksessa. Se painoi 21 kiloa. Pyromassaa oli lain sallima maksimimäärä eli kaksi kiloa.
Valokuvaaja ja minä, kaksi mimmiä, kannoimme ”poikaa” kohti autoa. Sanomatalon hisseillä vastaan tuli palkittu konkaritoimittaja, joka vakavoitui. Hän nyökkäsi meille kuin hautajaissaatolle.
Automme kaartoi kohti pimeää pohjoishelsinkiläistä peltoa. Sitä reunusti lapsiperheiden asuttama pientaloalue. Panimme paukut paikoilleen ja aloimme ampua.
Lapset tien reunalla pysähtyivät katsomaan. Kysyin heiltä mielipidettä raketeista, huoltajan luvalla toki.
”Sitten tapahtui jotain odottamatonta”, luki myöhemmin jutun otsikossa.
Yksi lapsista vilkaisi sivulle ja sanoi: ”Hei palaaks toi pelto?”
Käänsin pääni ja huomasin, että näin oli. Menin paniikkiin, mutta järkeni sanoi, ettei sitä pidä näyttää lapsille.
”Hei tarvitsetko apua siellä”, huusin kuvaajalle ja yritin kuulostaa huolettomalta. Kuvaaja kiroili pimeydessä, josta näkyi vain kytevää paloa.
”Se palaa”, lapsi totesi lakonisesti.
Tuli hoppu. Poljin tulta sammuksiin samalla kun kuvaaja haki kaupasta puolentoista litran lähdevesipulloja ja jätesäkkejä. Sammutimme palon ja veimme yltympäri kastellut rakettijätteet roskikseen. Pienkotialue perheineen oli pelastettu, mutta haisimme pahasti savulta.
Uusimmassa lehdessä
- Koulujournalismi myy, koska kaikilla on koulusta mielipide. Antavatko jutut ”kouluihmeen” romahtamisesta koulusta liian mustavalkoisen kuvan?
- ”Viisaampi väistää” – Journalisti selvitti, miten kolme lehteä otti kantaa ay-liikkeen ja hallituksen kiistaan
- Naisen paikka on elokuva-alalla – yhtä hyvin palkattuna kuin miehen
- Identisk oro för public service i Finland och Sverige