Pääkirjoitukset vaativat leikkauksia, sisäsivut kertovat niiden seurauksista

”Journalistien tehdasasetuksiin kuuluu heikomman puolelle asettuminen”, muotoili eräs pitkän linjan toimittaja sosiaalisen median keskustelussa.

Hyvinvointiyhteiskunnan sakkaaminen ei ole mennyt toimittajilta ohi. Yli kymmenen vuotta kestänyt julkisen talouden säästökuuri näkyy yhteiskunnan joka sektorilla, ja journalistit kertovat sen seurauksista.

Suomen 2020-luvun kuvastoa ovat hoitajien työuupumus, opettajien epätoivo, lasten ja nuorten kiihtyvä syrjäytyminen, koulutustason lasku ja henkilökuntapulan takia tuoleihin sidotut päiväkotilapset. Sairaaloiden käytävillä kituvat päivystyspotilaat odottavat tuntikausia hoitoon pääsyä, yksityiset firmat kuorivat kermat lastensuojelulasten selkänahasta ja kotihoidon laiminlyömät muistisairaat vanhukset kuolevat yksin koteihinsa. Kaikista näistä olen lukenut suomalaisesta mediasta.

On median tehtävä kertoa, että kun Suomi säästää, se säästää nimenomaan ihmisissä. Julkista sektoria pyöritetään alimitoitetuilla resursseilla ja liian vähällä henkilökunnalla. Median tehtävä on näyttää, kuinka rumaa jälkeä säästöistä seuraa.

Journalistit ovatkin tehneet näiden juttujen eteen paljon työtä ja toteuttavat niin tehdessään journalismin ydintehtävää. He kertovat kansalaisille, mitä meille kuuluu. Jos lasta lyödään koulussa tai eläkeläinen joutuu nipistämään lääkkeistä saadakseen ruokaa, meillä ei mene hyvin. 

Koronakriisi vauhditti jo valmiiksi hajoavia rakenteita, vaikka elvytysraha auttoi yrityksiä, kuntia ja kaupunkeja pahimman yli. Tähän uuteen arkeen journalistit kaivautuvat ja tuovat sen kaikkien nähtäville.

Onkin äärimmäisen turhauttavaa, että samojen journalistien pomot ovat osa ongelmaa. He vaativat pääkirjoituksissa julkisen talouden leikkauksia, vastustavat veroja ja velkaa ja kehuvat kuntien valtionosuuksia supistavaa budjettiriihtä vastuulliseksi. Näin he mahdollistavat arvovallallaan yhteiskunnan, jossa suuri osa suomalaisista voi huonosti ja uupuu.

Päälliköt tarjoavat aukeamakaupalla tilaa ekonomisteille ja vanhoille politiikan sotaratsuille, joille leikkaaminen on tie, totuus ja elämä.

Etenkin nyt vaalien lähestyessä päällikkökerroksessa on jälleen valpastuttu muistuttamaan suomalaisille, että asiat tulevat olemaan jatkossa vieläkin huonommin, ja että tiukka taloudenpito on vastuullista.

Pääkirjoituksissa vaaditaan tiukkaa ja niukkaa, sisäsivut kertovat, mihin se johtaa.

Media ajelee kaksilla rattailla, ja siksi sen välittämä kuva Suomesta on omituinen.

Samalla pääkirjoitussivullakin saatetaan haukkua poliitikot petetyistä lupauksista ja pian haukkua samat poliitikot siitä, että he haluavat käyttää rahaa lupausten toteuttamiseen.

Kun sisäsivuilla kerrotaan jälleen jossain päin Suomea pissaansa hukkuvasta vanhuksesta, päällikkötoimittaja moitiskelee, että mikä siinä on, kun lakisääteistä palvelua ei ole järjestetty. Seuraavana päivänä hän rustaa kommentin, jonka mukaan sotea varten ei saa ottaa lisää velkaa.

Vastustamalla keinoja, joilla kassaan tulee rahaa, ja haukkumalla päättäjät siitä, että raha ei riitä, tiedotusvälineet suistavat kansalaiset omituiseen taikamaailmaan. 

Taikamaailmassa on valtava kätkö velasta ja veroista vapaata taikarahaa, jolla poliitikot voisivat maksaa hyvät koulut, terveydenhuollon ja vanhustenpalvelut, mutta eivät kuitenkaan maksa, ja siksi suomalaiset kärsivät.

Vai mistä pääkirjoitustoimittajat kuvittelevat, että raha julkiseen kassaan tulee? Missä on heidän vastuunsa? 

Pääkirjoitusten esoteerisessa, maallisen kuran yläpuolella leijailevassa tähtitarhassa julkisen talouden säästökuuri on edelleen ”köyhän etu”. 

Päällikkötoimittajat eivät taida lukea edes omia lehtiään