The New York Timesissa työskennellessään musiikkitoimittaja Kelefa Sannehilla oli kolme kriteeriä: korkea laatu, suosio ja kiinnostavuus – tässä järjestyksessä. Kriteerien avulla hän valitsi, mitä uusia teoksia käsitteli. Erityisesti hän keskittyi niihin, jotka täyttivät kaksi kriteeriä. Jos taide tuntui pelkästään kiinnostavalta, sitä piti tarkastella erityisen kriittisesti, hän kertoo kirjassaan Major Labels.
Suomessa ja maailmalla uuden pop-musiikin tärkein tyylilaji on jo ainakin vuosikymmenen ollut räppi. Se on kattogenre, jonka ympärille muodostuvat nuorisokulttuurit ja trendit.
Sannehin kriteereistä kiinnostavuus siis täyttyy, ja Suomen Spotifyn soitetuimpia kappaleita seuraamalla huomaa, että suosio myös, välillä korkea laatukin.
Usein käy kuitenkin niin, että me pop-musiikista ammatiksemme kirjoittavat havaitsemme uudet tähtiräppärit viimeisten joukossa. Vasta silloin, kun he ovat jo radioiden soittolistoilla, saaneet levysopimuksen isolle yhtiölle ja promootiohenkilö kyselee, että pitäisikö tehdä juttu.
Jos juttu tehdään, se tehdään yhä useammin ulkotaiteellisista lähtökohdista. Näkyvyyden saavat tekijät, joiden teosten erinomaisuus, suosio ja kiinnostavuus eivät ylitä arviokynnystä, mutta joilla on hyvä henkilötarina kerrottavanaan. Sitä Sanneh ei mainitse kriteerikseen.
Suomalaisilla kulttuurisivuilla on räppiongelma, johon tiivistyvät kulttuurijournalismin muutkin ongelmat.
Tyypillinen reitti kulttuuritoimittajaksi on kulkenut erikoistumisen ja erikoislehtien kautta.
Vielä reilu kymmenen vuotta sitten tämä oli mahdollista. Silloin erilaisiin musiikkityyleihin erikoistuneet kaupalliset kulttuurilehdet vielä pärjäsivät. Tulevien kulttuuritoimittajien ponnahduslautana toimivat ruohonjuuritason lehdet, joihin kirjoittamalla saatoin kasvattaa erityistietämystäni ja opetella, miten haluan kirjoittaa kritiikkiä.
Urapolku ohjasi ensin erikoistumaan, kunnes kävi selväksi, että toimituksissa ja varsinkin freelancerina pärjätäkseen kannattaa erikoistua vähän kaikkeen. Kun hain kesätoimittajapaikkoja kulttuuritoimituksista kymmenen vuotta sitten, minulle jo korostettiin, että pelkkään poppiin ei saa jumahtaa.
Koen kuuluvani viimeisiin, joille tarjoutui tällainen elintärkeä mahdollisuus harjoitella ja erikoistua.
Seuraavaa musiikkitoimittajasukupolvea meidän nykyisten kolmekymppisten jälkeen ei ole enää tullut. Ponnahduslautalehdet, kuten Rumba, on lopetettu. Intellektuaalisen laskun maksavat suurten lehtien lukijat.
Suomalaisessa kirjoitetussa musiikkijournalismissa kuuluu kolme – neljäkymppisten kirjoittajien ääni ja meidän rocklehtimäiset painotuksemme, joissa räppi on aina jäänyt sivulauseeksi.
Samaan aikaan valta ja vastuu sisällöistä on kuitenkin siirtynyt toimituksista meille freelanceavustajille, joilla on taloudellinen kannustin kirjoittaa mahdollisimman paljon juttuja mahdollisimman helpoiksi kokemistamme aiheista – siis niistä, jotka tunnemme parhaiten.
Se synnyttää älyttömiä vinoumia. Sama toimittaja saattaa kirjoittaa vuoden aikana Helsingin Sanomiin keikka-arvion, levyarvion ja haastattelun samasta kitaraindiebändistä, joka on paikoin erinomainen, ei lainkaan suosittu ja kiinnostava lähinnä toimittajan itsensä kaltaisen yleisön mielestä.
Samaan aikaan parikymppiset räppärit hallitsevat Spotifyta ja myyvät tavastiat täyteen ilman, että kukaan mediassa huomaa tai vaivautuu paikalle.
Räpin sivuuttaminen paljastaa laajemminkin, millaista on se kulttuuri, joka ei mahdu lehtiin ja jota toimittajat eivät tavoita. Monet uuden sukupolven räppärit ovat maahanmuuttajataustaisia, tekevät musiikkinsa itse ja luovat trendit ilman levy-yhtiöiden apua.
Työnsä kunnolla tekevän median pitäisi tietää ensimmäisenä, mitä on tapahtumassa. Nyt se on usein viimeinen. Alakulttuurin seuraaminen vaatii vuosien saatossa kasautunutta hiphop-kulttuurin tuntemusta, loppumatonta sosiaalisen median vahtimista ja mieluiten lähiöihin asti ulottuvia verkostoja, joita käytännössä yhdelläkään suomalaisella ammattitoimittajalla – mukaan lukien itseni – ei tällä hetkellä ole.
Suomalainen räppijournalismi kertoo harvemmin räpistä. Sen sijaan toimittaja ajaa metrolla kummastelemaan vierasta maailmaa eli Itä-Helsinkiä, jonka asiantuntijana haastateltu räppäri esiintyy. Kuvat me voitais ottaa tossa graffitin edessä.
Jos oopperaan tai runouteen suhtauduttaisiin kulttuurisivuilla yhtä välinpitämättömästi ja tietämättömästi, lukijat sekoaisivat. Mutta kun kyse on nuorista ja/tai maahanmuuttajataustaisista kulttuurisivujen lukijoista, ei taida olla ketään, joka sekoaisi.
Oskari Onninen
- 31-vuotias freetoimittaja ja pop-kriitikko.
-
- Kirjoittaa muun muassa Helsingin Sanomiin, Suomen Kuvalehteen ja Imageen sekä toimii kolumnistina Iltalehdessä.
-
- Kirjoittanut musiikista vuodesta 2008 lähtien eri medioihin, kuten Rumbaan, Imageen ja Helsingin Sanomiin. Ollut perustamassa musiikkimedia
Nuorgamia.
- Kirjoittanut musiikista vuodesta 2008 lähtien eri medioihin, kuten Rumbaan, Imageen ja Helsingin Sanomiin. Ollut perustamassa musiikkimedia
-
- Työskennellyt aiemmin Ylioppilaslehdessä, Helsingin Sanomissa ja
Etelä-Suomen Sanomissa.
- Työskennellyt aiemmin Ylioppilaslehdessä, Helsingin Sanomissa ja
-
- Opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa ja
kauppatieteitä
Aalto-yliopistossa.
- Opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa ja