Väite

Jos haluat ymmärtää maailmaa, haastattele duunaria, kirjoittaa päätoimittaja Emilia Kukkala

Aloitin toimittajanurani viitisentoista vuotta sitten kirjoittamalla oppisopimusopiskelijasta Rakennusliiton Rakentaja-lehteen. Sittemmin olen laatinut eri ammattiliittojen lehtiin varmaankin satoja henkilöjuttuja.


Liittojen jäsenlehtien peruskauraa ovat jutut, joissa työntekijä kertoo työstään ja hieman myös harrastuksistaan. Vuodesta toiseen nämä jutut ovat myös lehtien luetuimpia, vaikka kova journalistinen ydin tuntuu puuttuvan. Tavishenkkari ei ole skuuppi.

En silti leipäänny rividuunarijuttuihin. Minulle niiden tekeminen on mielekästä, lähes parasta tässä työssä. Olen yrittänyt hahmottaa, miksi.

Miksi on journalistisesti perusteltua kirjoittaa Sirpan ja Sepon duuniarjesta? Harva toimittaja kieltää tavishaastattelujen arvon sinänsä – ainahan toimittajat ovat olleet kiinnostuneita myyttisistä kansan syvistä riveistä – mutta harva myöskään pitää niitä journalistisesti kovin merkittävinä juttuina.


Keväinen kunta-alojen työtaistelu-uutisointi osoitti, että kannattaisi pitää. Jos journalistit olisivat aktiivisesti seuranneet vaikkapa hoitajamitoituksen toteutumista, he tuskin olisivat revitelleet otsikoissa suojatyöhön osallistuneiden hoitajien vähäistä määrää. Työpaikoilla porua hämmästeltiin: porukkaa oli kerrankin paikalla tarpeeksi. Jos alan arki olisi tuttua, myöskään palkkavaatimuksia tuskin olisi moitittu poskettomiksi.

Tietyn alan arjen tunteminen antaa perspektiiviä arvioida pomojen ja poliitikkojen väitteitä. Yläportaalta sopii kysyä tavoitteista ja visioista, mutta niiden käytännön toimivuuden tuntee ruohonjuuritaso. Sitä kautta tuppaa löytymään myös jutun aiheita.

En halua lukea enää yhtään juttua, jossa puhutaan hoitajapulasta ja siitä seuraavista ongelmista kuin luonnonvoimasta tai yllättävästä katastrofista. Se on järjestelmällisen politiikan tulosta. Päivä-, hoiva- ja ryhmäkodeissa, sairaaloissa ja terveyskeskuksissa on varoiteltu vuosien ajan, mihin aliresursointi ja alipalkkaus lopulta johtavat: julkisten palveluiden romuttumiseen. Jokaisen journalistin olisi hyvä ymmärtää tämä ja avata asia myös yleisölle.


Toimiakseen demokratia vaatii, että ihmis- ja ammattiryhmillä on jotakuinkin tolkullinen käsitys toistensa arjesta. Tässä journalismilla on keskeinen rooli. Journalismi vaikuttaa myös siihen, miten näemme toisemme ja mahdollisuutemme.


En lakkaa hämmästelemästä Seppojen ja Sirpojen intoa toimia inhimillisen työelämän puolesta ja osallistua vielä vapaaehtoistyöhönkin. Niin sanottu tavallinen ihminen yllättää kerta toisensa jälkeen positiivisesti.

Työelämä ja yhteiskunta ovat jo muuttuneet ja muuttuvat yhä lisää. Syitä ovat esimerkiksi korona, väestörakenteen muutos sekä koko maailmaa koskettavat asiat kuten ilmastonmuutos. Niiden seurauksia ihmisille ja yhteiskunnalle ei voi ymmärtää haastattelemalla vain pomoja ja poliitikkoja.

Meidän journalistien on annettava ääni työntekijöille ja puhuttava heidän tarpeistaan. Tarvitsemme järjestelmällistä eri alojen arkeen paneutunutta journalismia. Juuri sen tavishenkkarin, jossa Sirpa ja Seppo kertovat, että töissä olisi muuten mukavaa, mutta vuoroihin ei meinaa riittää väkeä ja logistiikan voisi hoitaa järkevämminkin.

Emilia Kukkala

34-vuotias Voiman päätoimittaja ja yhteiskunta-aiheisiin erikoistunut Mediakunnan toimittaja.

Työskennellyt viestinnän asiantuntijana ja opettanut äidinkieltä.

Julkaissut romaanin Kaiken jälkeen (Into 2021) sekä yhdessä Pontus Purokurun kanssa tietokirjan Luokkavallan vahtikoirat – Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä (Into 2016).

Yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopiston tiedotusopista.

Lue lisää aiheista: