Kieli

Editointipelko iskee joskus, mutta se ei saa kangistaa

Vain muutama vuosikymmen sitten harva toimittaja sai julkaistuun tekstiin nimensä. Muutos ei ehkä tunnu enää valtaisalta, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat katsoi vuonna 1972 aiheelliseksi tehdä sisäisen selvityksen suhtautumisesta nimien mahdolliseen lisäämiseen.


Päivälehden arkisto julkaisi äskettäin Twitterissä muistiinpanoja selvityksestä. Nimien julkaisun hyviksi puoliksi esitettiin muun muassa vastuuntunnon ja läpinäkyvyyden lisääntyminen. Haittoina pidettiin paitsi ”toimittaja- ja kuvaajapalvonnan” sekä asenteellisuuden lisääntymistä myös toimittajan kotirauhan vaarantumista (!).


Editoijana kiinnitin silti erityistä huomiota tähän: vaikeuttaa juttujen käsittelyä, koska toisen nimellä tehtyä on hyvin vaikea muuttaa.

Mieleeni palasi muistoja: Urani alkupuolella toimituksessa vallinnut näkemys, ettei arvosteluista saa korjata juuri muuta kuin lyöntivirheet. Loistoeditoija, jolle ansioitunut toimittaja oli huutanut ylipitkän virkkeen puolittamisesta.


Sitten muistin omat kokemukset: Vieraskynä-kirjoittajan, jonka tekstin lähetin hyväksyttäväksi varsin erinäköisenä, vaikka hän oli jo etukäteen varoittanut muuttamasta mitään. Erittäin kokeneen kollegan, jonka juttua pyörittelin iltakiireessä niin järeästi, että hirvitti. Muistin myös kiitokset, jotka sain molemmilta jälkikäteen.

Toisen nimellä tehtyä todella voi olla vaikea muuttaa. Ei käy kateeksi esimerkiksi kesätoimittajia, jotka joskus joutuvat editointivuoroihin ilman mainittavaa editointikokemusta. Pitkäaikainenkin editoija suojaa selustansa pyrkimällä keskustelemaan kirjoittajan kanssa suurista muutoksista ja epäselvistä kohdista.

Nimi ei kuitenkaan saa nousta esteeksi juttujen parantamiselle. Kuten joku on juhlavasti tiivistänyt, hyvä editoija tekee palveluksen kolmelle: lukijalle, kirjoittajalle ja työnantajalle.

Lue lisää aiheista: