Uhriutuminen kiihkottomasti kirjoitetuista elokuvakritiikeistä on yksinomaan noloa, kirjoittaa toimittaja Manu Haapalainen

Kirjoitin vuosia sitten työkseni elokuvakritiikkejä. Kriitikkona sain yksityisissä, aivan ystävällismielisissä keskusteluissa muutamaan otteeseen palautetta elokuvantekijöiltä. Nämä joko vihjasivat tai suoraan sanoivat, että kriitikot eivät oikein osaa katsoa elokuvaa. Tällä tarkoitettiin joko puhujan uusinta omaa teosta tai elokuvaa taiteenlajina ylipäänsä.

Olen jäänyt miettimään asiaa. Voi siinä olla perääkin. Elokuvaa tehdessään ohjaaja tai käsikirjoittaja viettää aiheensa ja materiaalinsa parissa helposti vuosikausia. Epäilemättä oma teos tulee mietityksi moneen otteeseen niin läpikotaisin, että siihen ei jää pienintäkään sattumanvaraista yksityiskohtaa. Kriitikko ei mitenkään voi nähdä tätä kaikkea. Kritiikit kirjoitetaan useimmiten yhden katselukerran perusteella.

Elokuvantekijät eivät puolestaan aina osaa lukea kritiikkejä. Joskus he unohtavat perusasiat, kuten sen, että kriitikolla on täysi vapaus tulkita elokuva aivan omalla, tekijästä poikkeavalla tavallaan. Vaikka se ohjaajaa kuinka harmittaisi.

Tuore esimerkki on elokuvaohjaaja Anna Erikssonin absurdin vihamielinen reaktio Helsingin Sanomien Tero Kartastenpään ja Suomen Kuvalehden Kalle Kinnusen arvosteluihin Erikssonin uusimmasta elokuvasta W.

Kumpikaan ei erityisemmin pitänyt Erikssonin elokuvasta.

Kartastenpää kuvailee kahden tähden arviossaan Erikssonin taidekäsitystä raskaaksi: ”Sen merkityksellisyys syntyy siitä, että karjuu ranskaksi yksisanaisia abstraktioita.”

Myös Kinnunen antaa W:lle kaksi tähteä. Hänen mukaansa ”W:ssä poltetaan tupakkaa, koska se on coolin näköistä ja jotta hahmoilla olisi muutakin tekemistä kuin vain tuijottaa arvoituksellisesti.”

Molempien tekstien sävy on sarkastinen, varsinkin Kartastenpään, mutta se on kritiikissä aivan tavanomainen ja hyväksytty tehokeino. Kumpikaan teksti ei ole vihamielinen tai pahansuopa.

Erikssonia arvostelut eivät miellyttäneet. Anna Eriksson Auteur -Facebook -sivullaan julkaisemissaan polveilevissa päivityksissä ohjaaja syyttää kriitikoita muun muassa misogyniasta.

”Ilmeisesti imagoni näyttää kiusaavan sekä Kalle Kinnusta että Tero Kartastenpäätä niin paljon, että ärsytys ylittää heidän ammattitaitonsa rajat ja kykynsä kirjoittaa edes asiantuntemuksensa tasolla”, hän kirjoittaa.

Kinnusen ja Kartastenpään arvioista ei kuitenkaan misogyniaa tai mitään Erikssonin henkilöön tai edes ”imagoon” menevää löydä tiiviilläkään lähiluennalla. Koitin tavoitella Erikssonia kysyäkseni tämän tekstin taustaksi, mitä hän tarkkaan ottaen tarkoittaa. Ohjaaja vastasi olevansa kritiikkikeskustelusta niin järkyttynyt, ettei pysty vastaamaan.

Se on ikävä kuulla. Ikävää on myös se, että Eriksson valjastaa virheellisesti ja pilkallisesti siteeraamansa kritiikit osaksi elokuvansa markkinointia. Ohjaajan Facebook-päivityksille ostettu näkevyys on kerännyt runsaasti samanmielisiä peukuttelijoita ja kommentoijia. Nyttemmin poistetussa kommentissa kannustettiin jopa Kinnusen pahoinpitelemiseen.

Koitin kysyä myös elokuvaa levittävästä Pirkanmaan elokuvakeskuksesta, ovatko he maksaneet tällaisen markkinoinnin, ja mitä he siitä ajattelevat. Keskuksesta ei haluttu kommentoida asiaa sanallakaan. Oman kuvauksensa mukaan elokuvakeskus ”edistää elokuvakulttuurin tuntemusta Pirkanmaalla”. Toivottavasti myös elokuvakritiikin konventioiden tuntemusta.

 Eriksson on omalakisessa auteur-ehdottomuudessaan ehdoton piristys kotimaisen elokuvataiteen kentällä, ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Spektaakkelinomainen, markkinointihenkinen uhriutuminen kiihkottomasti kirjoitetuista kritiikeistä on kuitenkin yksinomaan noloa.