Rakastan työtäni paikallislehdessä, mutta silti panikoin, kirjoittaa journalistiikan maisteriopiskelija Marjo Alste

Tammikuussa 2020 sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani Urjalan Sanomista, pienestä pirkanmaalaisesta paikallislehdestä. Hypin riemusta. Puoli vuotta ammattikorkeakoulusta valmistumiseni jälkeen olin saanut haaveilemani vakituisen työpaikan, vaikka meitä opiskeluaikana peloteltiin pelkillä määräaikaisuuksilla.

Kaikki eivät ole suhtautuneet työhön pikkulehdessä yhtä innostuneesti. Miksi olen töissä paikallislehdessä enkä mennyt maakuntalehteen, tiedusteli kunnallisessa luottamustoimessa toimiva haastateltava jututtaessani häntä ensimmäistä kertaa.

”Maakuntalehdessä sinua oikeasti luettaisiin”, hän letkautti. Tuolloin kommentti huvitti.

Enää kysymys ei naurata, sillä myös joidenkin kollegoiden on ollut vaikea sisäistää, että paikka pienessä lehdessä on monelle lottovoitto. Paitsi ystäviltäni, myös kollegoilta olen saanut kuulla tiedusteluja siitä, löytyykö pienestä kunnasta muuta uutisoitavaa kuin kaavamuutokset, jotka eivät kiinnosta ketään. Koskaan ei uutispäivä ole ollut niin hiljainen, että päivän ainoa skuuppi olisi ollut tietä ylittävä siili – tästäkin on naureskellen kyselty.

Onneksi osa kollegoista arvostaa myös meitä paikallislehti-ihmisiä, jotka pakerramme omilla alueillamme emmekä näy sen ulkopuolella. Kollegoiden tuki on meille pienille äärimmäisen arvokasta. Hurrasin, kun valtakunnallisesti tunnettu toimittaja puhelinkeskustelussamme paljasti, kuinka hän aina urapolustaan kertoessaan mainitsee ylpeänä saaneensa ensimmäiset kokemukset ja opit maakuntalehdestä.

Olen täydellisen tyytyväinen työhöni ja urani on tähän mennessä edennyt toivomallani tavalla. Samalla panikoin. Minulle paikallislehti on hyvä paikka rakentaa ammatti-identiteettiä ja journalistista osaamista, mutta tiedän myös, etten tule eläköitymään nykyisestä työstäni. En ole vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään, joten työuran rakentamiselle on aikaa vielä vuosikymmeniä. Silti valvon öisin ja stressaan urakehitystäni. Se jopa hieman hävettää. Mistä syntyy pakonomainen pelko siitä, että urakehitykseni nuupahtaa?

Pohdin, johtuuko paine omasta kunnianhimostani vai tuleeko se alan sisältä. Journalismin alalla näkyvyys ja isot yleisömäärät tarkoittavat merkittävyyttä. Näillä mittareilla pikkulehden toimittaja ei ole merkittävä. Siksi pelkään, etten ole saanut riittävästi jalkaa oven väliin, jotta kiinnostavia töitä riittäisi myös jatkossa. Koen, etten pysty ennustamaan urapolkuani ja mietin, missä määrin kykenen edes vaikuttamaan siihen.

Journalismin alalla näkyvyys ja isot yleisömäärät tarkoittavat merkittävyyttä. Näillä mittareilla pikkulehden toimittaja ei ole merkittävä.

En ole ainoa, jolle ura-ajatukset aiheuttavat unettomuutta. Aihetta pohtivat myös Lähtöjä median ammattipoluille -tutkimuksen opiskelijahaastateltavat. Heitä valvotti vakituisen toimeentulon epävarmuuden lisäksi pelko siitä, ettei työura etene omien kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Haastateltavat pelkäsivät juuttuvansa ikuisesti puuduttaviin hommiin tai tipahtavansa arvoasteikossa nykyistäkin tympeämpiin tehtäviin, vaikka unelmahommat olisivat jotain aivan muuta.

Jokaisesta journalistista ei voi tulla koko kansan tuntemaa tähtitoimittajaa, eikä tarvitsekaan. Journalistin toimittaja Marja Honkonen muistutti viime joulukuun pääkirjoituksessaan osuvasti siitä, kuinka myös tähtihetkien välissä tehty työ on arvokasta. Siksi minäkin kirjoitan paikalliselle yleisölleni uutisia, joilla ei ole valtakunnallista arvoa. Mutta eteneekö pieni, hiljainen työjuhta urallaan?

Me milleniaalit seuraamme menestyneitä kollegoita Instagramissa ja Twitterissä pohtien, kuinka ihmeessä meidän tulisi brändätä itsemme, jotta omakin uramme lähtisi nousukiitoon. Mikäli en ole avoimesti kunnianhimoinen ja joka kanavassa esillä, näytänkö ulospäin laiskalta ja esihenkilöiden silmissä epäkiinnostavalta työntekijältä? Kuinka härskisti tunnettuutta voi ja saa tavoitella, jotta urakehitys olisi itselle suotuisa eikä kunnianhimo kääntyisi negatiiviseksi? Itsensä brändäyksen kanssa kipuileva nuori toimittaja uupuu ennen kuin on päässyt urapolulla metriäkään eteenpäin.

Jotta ura etenisi, minun pitää näyttää hyvältä myös kollegoiden silmissä. Avun pyytäminen on vaikeaa. Olen penkonut tulevan juttukeikan taustoja vapaa-ajallani sen sijaan, että kysyisin apua ja tärppejä kokeneemmalta kollegalta. En halua myöntää tietämättömyyttäni, koska pelkään, että jään työyhteisön mieleen epävarmana tekijänä.

Pakonomainen tarpeeni selvitä yksin on typerää, kun vieressä istuu koko ajan tuttu kollega, joka ei ole pelkkä nimi pikkujoululistassa. Pienessä lehdessä työkaveria voi kirjaimellisesti kiskaista hihasta, kertaakaan en ole tullut purruksi.

Monelle paikallislehti on alan unelmatyö. Ei pidä unohtaa tai ylenkatsoa kollegoita, jotka tekevät pienissä lehdissä pitkiä, merkittäviä työuria. Kollegat, jotka ovat tehneet lehdessä pitkän uran ja tuntevat kaikki pitkään pureskellun kuntakiemuran osaset, ovat aarre paitsi paikalliselle yleisölle, myös meille noviiseille.

Nuorelle toimittajalle paikallislehden merkitys ei synny klikkausten tai valtakunnallisen näkyvyyden kautta. Tärkeintä on paikallislehden työyhteisö, joka sisäisen skuuppikilpailun sijaan puskee eteenpäin ja opastaa, kun eteen iskee pulma. Se luo tärkeää me-henkeä ja tuo tunteen, että meillä pienillä on merkitystä ja paikka alalla.

Minut paikallislehdet ovat opastaneet journalismiin. En vielä tiedä, missä työskentelen kymmenen vuoden kuluttua. Olen seikkailunhaluinen ja jonain päivänä kokeilen, mitä muuta ala voi tarjota. Kenties palaan sen jälkeen pieneen lehteen ja heilutan jälleen korkealla paikallisjournalismin lippua ja oppeja.