Väite

Yksilöiden selviytymiskertomukset ovat arveluttavaa journalismia, kirjoittaa dosentti Maria Lassila-Merisalo

Koskettava kertomus leviää sosiaalisessa mediassa paremmin kuin faktakeskeinen juttu, koska tunne on sosiaalisen median polttoainetta. Tutkimusten mukaan mitä voimakkaampi tunne meissä herää, sitä vahvemmin sitoudumme lukemaamme ja toimimme: reagoimme emojilla, kommentoimme, jaamme.

Olisi naiivia kuvitella, ettei koskettavien tarinoiden suurempi suosio vaikuttaisi journalistiseen päätöksentekoon. Luku- ja jakokertoja seurataan toimituksissa tarkasti, ja sitä sisältöä tuotetaan, mitä ihmisten tiedetään lukevan ja jakavan.

Tarinoiden ja tunteiden kysyntä on siis lisääntynyt tällä vuosituhannella valtavasti, mikä saa varsinkin monen varttuneemman toimittajan olon epämukavaksi. Se ei ole ihme, sillä journalismin koulutus on ollut meillä varsin uutispainotteista. Muun sisällön – featuren, aikakauslehtijournalismin, tarinoiden – tekeminen on tyypillisesti opittu työpaikalla, oman harrastuneisuuden kautta ja satunnaisissa koulutuksissa, eikä sitä ole muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta arvostettu yhtä paljon kuin uutistyötä.

Ja nyt toimittajan kuin toimittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan vetävä kertomus, mutta onko siihen osaamista? Tarinallinen journalismi on ihan oma lajinsa. Jos sitä lähtee tekemään uutistyön rutiineilla, lopputulos on helposti susi.

Väitän, että toimituksissa käytetään tarinankerronnan keinoja vastuuttomasti, ja useimmiten se johtuu osaamisen puutteesta.


Tyypillistä tarinallista sisältöä ovat erilaiset yksilöiden selviytymiskertomukset.

On huomattavasti vaikeampaa tehdä vetävä kertomus rokotteen kansanterveydellisestä hyödystä kuin yksilölle aiheutuneista haittavaikutuksista.

Yksilön kertomuksessa on samastumispintaa, ja jos lukijassa herää voimakas tunne, hän voi erehtyä tekemään yksittäistapauksesta laajempia johtopäätöksiä maailman tilasta. Journalistin tehtävä on kuitenkin antaa kullekin lähteelle sille kuuluva arvo ja merkitys eikä antautua koskettavan tarinan vietäväksi.

Faktantarkistus voi tuntua erityisesti henkilöjuttua tehdessä vaikealta ja vaivaannuttavalta. Ihmisen omaa tarinaa on vaikea kyseenalaistaa. Lähdekriittisyys on tärkeää varsinkin, jos kertomukseen liittyy muita ihmisiä tai syytöksiä.

Selviytymiskertomukset tehdään yleensä, kun vaikeudet ovat onnellisesti ohi: masennuksesta on noustu tai syöpä on nujerrettu. Siihen on syynsä, sillä kun tilanne on päällä, jutun tekeminen ei ole välttämättä vastuullista.

Toisaalta pelkistä selviytyjistä kertominen vääristää kokonaiskuvaa. Juuri saattohoitopäätöksen saanutta lukijaa tuskin lohduttaa lukea helpottuneita kertomuksia syöpätaistelunsa voittaneista.

Todellisuudessa kaikki ei aina pääty onnellisesti. Olisi vastuullista kirjoittaa myös kertomuksia, joissa langanpäät jäävät auki. Kärsimys ei jalostakaan, vaan sen kanssa on opittava elämään, eikä se ole helppoa

Onnellinen loppu on yksi angloamerikkalaiselle journalismille tyypillinen ilmiö. Olen perustanut vastapainoksi yhden naisen slaavilais-melankolisen koulukunnan, jonka mukaan toisinaan lopussa vain vituttaa.


On myös tärkeää olla luomatta perusteettomia syy-seuraussuhteita. Elämällä on tapana olla sattumanvaraista ja kaoottista. Me itse kukin jäsennämme elämäämme luomalla kuvitteellisiakin yhteyksiä asioiden välille. Tarinallisen jutun kirjoittajan tulisi kyseenalaistaa epäilyttävän suoriksi vedetyt viivat.

Tarinankertominen on aina valintaa, eikä valintoja tule tehdä tarkoitushakuisesti, vaikka draaman kaaren hiominen kuinka houkuttelisi.

Huolellisesti tehdyt kertomukset voivat lisätä yhteistä ymmärrystämme maailmasta. Sille on tarvetta, kun informaatiolla käydään sotaa ja yhteiskunta polarisoituu. On aika hylätä heppoiset, nopeita somevoittoja tavoittelevat tarinat ja siirtyä eteenpäin: harkittuihin ja vastuullisiin journalistisiin kertomuksiin.

Maria Lassila-Merisalo

  • 43-vuotias hämeenlinnalainen tutkija ja tietokirjailija.
  • Työskentelee tutkijayliopettajana Hämeen ammattikorkeakoulussa.
  • Väitöskirja kaunokirjallisen journalismin poetiikasta suomalaisissa aikakauslehdissä (Jyväskylän yliopisto 2009).
  • Journalistisen kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistossa ja viestinnän dosentti Helsingin yliopistossa.
  • Työskennellyt aiemmin muun muassa strategisen viestinnän päällikkönä sekä freelancerina.
  • Kirjoittanut opaskirjan Tarinallinen journalismi (Vastapaino 2020).