Urheilutoimituksissa löyhkäävät yhä rasismi ja seksismi

Olen urani aikana kuullut monien urheilutoimittajien käyttävän tavallisessa keskustelussa n-sanaa. Olen todistanut useita kertoja, kuinka urheilujournalistit puhuvat naisista alentavaan tai seksistiseen sävyyn. Kerran eräs merkittävässä asemassa ollut henkilö alkoi aivan yllättäen heittää lesbopornoläppää, kun tarkoituksena oli tuottaa sisältöä naisten palloilusta.

Olen kuullut toimituksissa kaikki eri kansallisuuksista käytettävät, halventavat ilmaisut. Olen istunut deskissä, jossa piereskeltiin ja puhuttiin homoseksuaaleista ”puppelipoikina”. Kaikissa edellä esitetyissä esimerkeissä rasistista, seksististä, kseno- tai homofobista kieltä on käyttänyt keski-ikäinen mies.

En muistele nyt 1980-lukua. Aloitin työurani vuonna 2015. Olen työskennellyt kolmessa isossa tiedotusvälineessä.

Toimituksissa kuulemani puheenparsi on sitä kuuluisaa pukukoppipuhetta. Urheilujournalismin koppia on vuosien saatossa tuuletettu, mutta se löyhkää yhä.
Alalla on sukupolvien kuilu. Me nuoremman polven tekijät olemme kasvaneet kouluissa ja työpaikoilla, joissa pyritään viestimään ja käyttäytymään korrektisti. Toimituksissa me sitten törmäämme vanhaan kaartiin, jonka toimintatapoja meidän nuorempien on yksilöinä mahdotonta muuttaa.

Suomalaisella urheilujournalismilla on havaintojeni mukaan pitkät perinteet huonosti käyttäytyvien miesten paapomisesta. On siedetty ja siten mahdollistettu rumaa ja jopa aggressiivista käytöstä. Työtovereitaan kyykyttäneet tähdet ovat pääosin jo eläköityneet, mutta räyhähenki on imeytynyt instituutioiden seiniin. Vaikkei lähes kukaan enää elä niin, yhä jossain kollektiivisessa alitajunnassa asustaa idolisoitu mielikuva kovasta uutismiehestä, joka tekee töitä, juo ja nussii – eikä välttämättä tässä järjestyksessä.

Jokainen kärsii ilmapiiristä omalla tavallaan – niin nuori tulokas kuin muutosvastarintainen konkarikin. Eniten haittaa kokee ala itse. Kun elefantit riehuvat, ruoho kärsii, sanoisi eräs koripallovalmentaja.

Minusta miesvaltaisiin urheilutoimituksiin kaivattaisiin kipeästi lisää toimittajanaisia ja ylipäänsä ihmisiä monipuolisista taustoista. Se parantaisi sisältöä ja ilmapiiriä. Tässä kohdassa ymmärrän kuitenkin esihenkilöitä: kesätoimittajahaussa tuskin on jonoksi asti tulijoita, jotka eivät ole valkoisia heteromiehiä. Toisaalta ala on voinut luoda häntäänsä purevan käärmeen – ehkä tulijoita ei ole, koska pukukopin ovi on jäänyt kiinni.

Ilokseni nykyinen työnantajani on ottanut askeleita oikeaan suuntaan. On alettu kiinnittää huomiota siihen, miten työpaikan keskeisissä kohtaamisissa, palavereissa ja Slackissa viestitään. Esihenkilövetoisesti ohjataan korrektiin kieleen, kannustavaan palautteeseen sekä työtovereiden huomioimiseen. Johtamistapa on lisännyt työhyvinvointiani merkittävästi.

Minulla ei ole syytä taklata yksittäisiä ihmisiä, joiden menettelystä en ole pitänyt. En myöskään halua leimata Suomen kaikkia urheilutoimittajia, joista suurin osa on sivistyneitä ja mukavia. Haluan sen sijaan peräänkuuluttaa esihenkilöiltä vahvaa arvojohtamista, jotta urheilutoimitukset olisivat mukavia ja turvallisia ympäristöjä kaikille.

Työmme on rankkaa. Illat ovat pitkiä ja paine rajua. Huumoria ja joukkuehenkeä tarvitaan. Mutta jokainen kielenkäytön ammattilainen pystyy vitsailemaan tavalla, joka ei loukkaa muita. Jos me haluamme pärjätä alana, meidän pitää antaa pukukopissa tilaa kaikille. Kun esihenkilöt näyttävät ensin suunnan, voimme me yksittäiset toimittajat sitten ottaa omalta osaltamme vastuun ilmapiiristä.

Kun sä meet sinne toimitukseen, sun pitää täyttää se sun oma ruutu. Tehdään parhaamme ja katotaan, mihin se riittää.