Jokainen ukrainalainen journalisti on nyt sotakirjeenvaihtaja

Kun Venäjä 24. helmikuuta hyökkäsi Ukrainaan, kaikista Ukrainan journalisteista tuli yhdessä yössä sotakirjeenvaihtajia.

Kauneustoimittajat, lastenohjelmien leikkaajat, ruokakuvaajat ja elokuvakritiikkejä kirjoittavat kulttuuritoimittajat ovat nyt sotajournalisteja, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. He eivät ole saaneet koulutusta sotaoloissa työskentelyyn, ja monien palkanmaksu on katkennut. Silti he haluavat työskennellä, sillä maailman on saatava tietää, mitä sodan keskellä tapahtuu.

Meillä suomalaisilla journalisteilla on velvollisuus tukea ja auttaa niin ukrainalaisia kollegojamme kuin niitä venäläisiä kollegoita, jotka ovat vaarassa kirjoitettuaan sodasta rehellisesti. Heidän ansiostaan ja avullaan myös me voimme tehdä työtämme ja välittää suomalaisille rehellistä tietoa molemmista maista.
Apua kollegoille voi tarjota monella tavalla.

Journalistiliitto lahjoitti kansainvälisten journalistijärjestöjen kautta 15 000 euroa, joilla hankitaan kollegoille suojavarusteita, koulutetaan heitä toimimaan vaarallisissa oloissa ja tarvittaessa autetaan heidät turvaan. Jokainen voi halutessaan lahjoittaa itse lisää.

Kun ukrainalaisia tai venäläisiä kollegoja pakenee Suomeen, heille voi tarjota apua.
Tiedotusvälineet voivat taistella niillä keinoilla, joita meillä on. Suomesta on lähtenyt iso määrä toimittajia raportoimaan paikan päältä. Helsingin Sanomat, tanskalainen Politiken ja ruotsalainen Dagens Nyheter ryhtyivät julkaisemaan juttujaan myös venäjäksi. Venäjänkielisillä on oikeus tietää, mitä maailmassa todella tapahtuu, lehdet viestittivät.

Samalla meidän on Suomessa syytä miettiä omaa osaamistamme. On paljon toimituksia, joissa kukaan ei osaa venäjää, saati ukrainaa. Se on Suomen kaltaisessa maassa todella sääli. Emme voi palvella suomalaista yleisöä suomentamalla yhdysvaltalaisen median Venäjä-juttuja. Yhdysvaltalainen journalismi palvelee omaa yleisöään, ei Atlantin takana Venäjän rajan tuntumassa elävää ihmistä. Suomi on tällä hetkellä ainutlaatuisessa tilanteessa, ja siksi meidän on tehtävä ainutlaatuista Venäjä-journalismia.

Tällaisessa tilanteessa median ei tarvitse olla puolueeton. Olisi irvokasta yrittää teeskennellä, että hyökkäävä Venäjä ja puolustautuva Ukraina olisivat samassa asemassa, tai vaatia, että niihin tulisi suhtautua samalla tavoin. Media voi asettua vääryyttä vastaan, itse asiassa sen täytyy tehdä niin. Se ei horjuta median uskottavuutta.

Ukrainan tukeminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa, että totuudesta luovuttaisiin.
Jos armeija ei tee sotapropagandaa, se on huono armeija. Myös Ukraina tekee sotapropagandaa, ja vähän huonomminkin lähteytettyjä tarinoita urheasti maataan puolustavista ukrainalaisista tekee mieli uskoa.

Ongelma eivät ole yksittäiset jutut. Harvaa sankaritarinaa julkaistaan sellaisenaan, varmistamatta. Tärkeää on kuitenkin pohtia, annammeko sodasta ja sen kulusta realistisen kokonaiskuvan. Kuinka todennäköistä Ukrainan voitto on, saati Putinin syrjäyttäminen? Tilanneanalyyseissa täytyy pitäytyä realismissa, ei toiveajattelussa – vaikka jokainen täyspäinen suomalainen tietenkin ymmärtää, että Putin pitäisi panna viralta.

Puoli vuotta sitten Suomessa riideltiin, voidaanko Afganistanista evakuoida Suomelle ja suomalaisille työskennelleitä ja sen takia hengenvaaraan joutuneita ihmisiä, muun muassa journalisteja. Ei voitu, ei ainakaan kaikkia. Ukrainan tapauksessa kaikki on toisin: Suomi toivottaa kaikki kotoaan paenneet ukrainalaiset tervetulleiksi.

Tiedämme, että Ukrainan hätä koskettaa suomalaisia enemmän kuin kaukomaiden hätä, mutta ero on silti ollut häkellyttävä niin suhtautumisessa kuin mediassa. Moralisointi tuskin auttaa asiaa nyt tai myöhemmin – sen sijaan voimme jatkossa muistaa, miten Ukrainan hädästä uutisoitiin, ja ottaa itseltämme oppia.

Oikaisu 17.3.2020 klo 11.33: Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta, ei 24. maaliskuuta.