Työelämä

Toimittaja Jukka Vuorio ehti keski-ikään ennen ensimmäistä vakipaikkaansa. Pätkäduunarinakin pärjäsi, mutta vakityö tuo turvallisuuden tuntua.

Olen 43-vuotias toimittaja, ja aloitin Seurassa tammikuussa vakituisen kokopäivätyösuhteen. Se on työhistoriani ensimmäinen.

Kirjoitan paljon urheilusta, joten voisin kysyä itseltäni: ”Miltä nyt tuntuu?”

Totta kai päällimmäiseksi tunteeksi nousee kiitollisuus. On töitä, mikä ei ole monelle toimit-
tajalle itsestäänselvyys.

Puolen vuoden aikana alan työpaikkoja on kyllä auennut enemmän kuin pitkään aikaan, ja mediatalot palkkaavat taas väkeä. Silti useita päteviä tekijöitä on työttömänä, lomautettuna tai alityöllistettynä. Eivätkä kaikki freelancerit ole freelancereita siksi, että se on niin mahtavaa, vaan siksi, että vakityötä on vaikea löytää.

Kaksitoista viime vuotta olen työskennellyt enimmäkseen Seurassa, Helsingin Sanomissa sekä kuulovamma-alaa käsittelevässä Nappi-järjestölehdessä. Urani on rakentunut määräaikaisuuksista, osa-aikaisuuksista, freelancerina tehdyistä juttukeikoista sekä ttt- eli nollatuntisopimuksista.

Työtä ja tuloja on riittänyt keskituloisen suomalaisen verran näinkin, mutta vakisopimus on kieltämättä ollut toiveissa etenkin sen jälkeen, kun sain lapsen ensin vuonna 2017 ja sitten toisen kerran vuonna 2020. Suhde toimeentuloon ja rahaan muuttuu, kun ei ole vastuussa enää vain itsestään.


Vakituinen työsopimukseni ei tarkoita sitä, että olisin loppuikäni Otavamedialla kuin herran kukkarossa. Yt-neuvotteluita on käyty media-alalla kymmenen viime vuoden aikana niin usein, että viimeinenkin eläkevirasta uneksinut toimittaja on ravisteltu näissä rytäköissä hereille.

Silti työsuhteen vakinaisuudella on merkitystä. Nyt voin esimerkiksi pankin lainahakemukseen rastittaa olevani vakityössä. Se ymmärtääkseni lisää mahdollisuuksiani valita, minkälaisessa kodissa lähitulevaisuudessa haluan asua. On jotenkin turvallisempi olo. Ehkä nukun aavistuksen paremmin, ehkä kaurapuuro maistuu aamulla hitusen paremmalta.

Journalistiliiton tuorein työsuhteisten työmarkkinatutkimus on vuodelta 2020. Sen vastaajista 88 prosenttia työskenteli vakituisilla sopimuksilla. Omassa helsinkiläisten toimittajatuttujeni kuplassa prosenttilukemat näyttävät hieman toisenlaisilta. Niin sanotuissa epätyypillisissä työsuhteissa eli esimerkiksi osa-aikaisena, määräaikaisena sekä ttt-sopimuksilla työskentelee hyvin moni.

Toki tässäkin kuplassa yhä useampi on viime aikoina saanut vakituisen työn. Se näkyy asumismuodoissa, sillä monesta on vakiduunin myötä tullut pian vuokra-asumisen sijaan omistusasuja.


Määräaikaisena työntekijä yhtä aikaa on ja ei ole osa työyhteisöä.

Esihenkilöt ja työkaverit tietysti kohtelevat määräaikaista kuten ketä tahansa ammattilaista. Kyse on enemmän omista fiiliksistä ja ääneen lausumattomista epävarmuuksista. Määräaikainen hymyilee vaivaantuneesti ja on kuin ei olisikaan paikalla, kun kollegat puhuvat työpaikan tulevista juhlista, joiden ajankohta on vasta määräaikaisuuden päättymisen jälkeen. Joissakin taloissa vakituiset saavat firman menestykseen sidottua bonuspalkkiota. Kun he sitten toimituksessa miettivät porukalla, kuinka rahansa käyttävät, saa ketjutettuja määräaikaisuuksia tekevä nieleskellä epäoikeudenmukaisuuden fiilistä tonnin seteli -ilme kasvoillaan.

Kyse on monista pienistä eroista vakituisen ja määräaikaisen välillä. Toinen työntekijä saa työpuhelimen ja liittymän, toinen ei. Toinen saa käyntikortin ja toinen ei. Toinen saa kuvansa kulkukorttiin ja toinen ei. Toisella on oma postilokero, toisella ei.

Kyllähän se välillä ottaa pattiin.

Määräaikainen työntekijä voi tietysti uupua tai sairastua siinä missä vakituinenkin. Joskus olen määräaikaisena joutunut miettimään, uskallanko tuoda ajoittaista uupumisen tunnettani esiin. Voinko hakea sairauslomaa, jotta voisin toipua ja jaksaisin taas työssä paremmin? Jos minut nähdään uupuneena saikuttajana, tehdäänkö minulle enää uutta työsopimusta?

Pitkässä määräaikaisuudessa on hyviäkin puolia. Olen Sanomalla ja Otavamedialla katsonut hyvin läheltä ainakin kolmesti työyhteisöä jäytävät yt-neuvottelut, joissa vakituisessa työssä olleet kollegat ovat aiheellisesti pelänneet työsuhteidensa puolesta. Useita päteviä osaajia on aina saanut lähteä, mutta me pätkätyössä olleet olemme olleet turvassa irtisanomiselta määräaikaisuuksiemme vuoksi.

Kokemukseni toimituksista kertovat työelämän muutoksesta. Tulin alalle vuosina, jolloin printti vielä päihitti lukijamäärissä sekä merkityksellisyydessä netin ja somen. Osat vaihtuivat jo monta vuotta sitten.

“Olen monessa toimituksessa panostanut
siihen, että sen minkä häviän pilkkusääntöjen
ja lauseenvastikkeiden tuntemuksessa, otan
takaisin mukavana työkaverina.

Digitalisaatio on muuttanut alaa ja sen ansaintalogiikkaa. Tämä on muuttanut myös työsuhteita.

Kaikkien journalistien on kyettävä kehittymään ja uusiutumaan, mutta havaintojeni mukaan monelta pätkäduunarilta – myös alalle juuri tulevilta – vaaditaan yhä enemmän moniosaajuutta. Pitäisi hallita sekä uutisjournalismi verkkoon että pitkä feature printtiin, ymmärtää radiotyön perusteet ja mielellään osata tehdä Instagramin pienet videot ja kuvankäsittelyt, eikä todellakaan ole pahaksi, jos valmiutta löytyy myös verkkovideon ja podcastin käsikirjoittamiseen, äänittämiseen, kuvaamiseen ja leikkaamiseen.

Ison talon vakituinen saa taitojensa päivitykseen koulutusta työnantajaltaan, mutta pätkätyöläisen on usein huolehdittava siitä itse.


Kuinka sitten pärjätä pätkätyöelämässä ja löytää samalla oma ääni ja tie?

Minulla ei tietenkään ole mitään yleispäteviä ohjeita, mutta nämä noudattamani ohjenuorat ovat myötävaikuttaneet siihen, että töitä on riittänyt:

Ensinnäkin olen monessa toimituksessa panostanut siihen, että sen minkä häviän pilkkusääntöjen ja lauseenvastikkeiden tuntemuksessa, otan takaisin mukavana työkaverina. Olen se tyyppi, joka tuo toimitukseen karkkipusseja ja taputtelee kollegaa selkään, että hoidit tuon hemmetin hyvin.

Toiseksi todellisuudessa merkittävä osa minkäänlaisesta menestyksestä urallani johtuu sattumasta. Olen ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Olen vastannut puhelimeen silloin, kun ensiksi tavoiteltu henkilö on unohtanut oman puhelimensa äänettömälle.

Kolmanneksi palauttaisin mieleen edesmenneen toimittaja Perttu Häkkisen sekä hänen yhtiökumppaninsa Panu Hietanevan lanseeraaman käsitteen journalistisesta pullonkerääjästä.

Kuten pullonkerääjän, myöskään toimittajan ei kannata mennä apajille sinne, missä muut jo pöyhivät puskia. Kokemukseni mukaan nämä vielä käymättömiltä journalistisilta korpimailta löydetyt omat ideat kiinnostavat niin lukijoita kuin esihenkilöitäkin. Oman äänen löytäminen – onnistuneiden omien ideoiden kautta – voi auttaa toimittajaa selviytymään alan vaikeidenkin aikojen yli.

Tälläkin hetkellä jossakin puskassa juttuaihe odottaa löytäjäänsä – oli toimittajan työsuhde minkälainen hyvänsä.