Pääkirjoitus

Oikeusjärjestelmän pitää tajuta, jos sitä käytetään kiusantekoon

Vihdoinkin! Meni viisi vuotta ennen kuin toimittaja ja tietokirjailija Johanna Vehkoota vastaan nostetut rikosilmoitus, rikosepäily ja syyte kunnianloukkauksesta kaatuivat korkeimmassa oikeudessa 11. tammikuuta.

Vuosien aikana moni ehti jo pelätä, että näinkö tässä käy: häiriköiden silmätikuksi joutunut journalisti tuomitaan, koska erehtyi kutsumaan rasistia rasistiksi.

Lopulta niin ei käynyt. Korkein oikeus tarkasteli tapausta, vihdoin, kokonaisuutena ja totesi, että kokonaisuudella on väliä. On väliä, millaisessa asiayhteydessä sanoja käyttää ja miten niiden kohde on itse käyttäytynyt.

Päätös oli viisas. Surkeaa on, että matka siihen oli pitkä ja inhimillisesti raskas.


Vehkoon tapaus on äärimmäinen esimerkki siitä, millaiseen pulaan media-alan ammattilainen voi joutua työnsä vuoksi. Sen karu opetus on, ettei työnsä tekeminen hyvin riitä: Pahaa tahtova voi silti löytää keinon aiheuttaa vaikeuksia. Tällä kertaa se oli omille ystäville suunnattu somepäivitys.

Journalistin numerossa 2/2022 kerromme puolalaisesta journalistista Ewa Siedleckasta, joka tuomittiin käyttämänsä sanan takia. Siedlecka viittasi trollitilin takana olleisiin tuomareihin ”trollituomareina”.

Siedleckan tapaus on esimerkki kiusantekokanteesta, joita kutsutaan termillä ”slapp”, strategic lawsuit against public participation. Ne ovat oikeusjuttuja, joiden tarkoitus on pelotella ja uhkailla journalisteja ja kansalaisyhteiskunnan toimijoita hiljaisiksi.

Kiusantekokanteiden perusteet ovat usein heppoisia. Silti niistä aiheutuu helposti merkittäviä kustannuksia ja prosessit venyvät vuosien mittaisiksi. Niiden ei tietenkään pitäisi vaikuttaa journalistien työhön tai tiedotusvälineiden tekemiin uutisvalintoihin. Olisi kuitenkin naiivia ajatella, ettei niillä ole vaikutusta.

Euroopassa slapp-tapausten määrä on ollut kasvussa. Viime vuosina niitä on edennyt oikeuteen useita satoja. Kiusantekokanteet ovat niin merkittävä ongelma, että EU pohtii keinoja puuttua niihin. Ne ovat oikeusjärjestelmän vastuutonta kuormittamista.


Suomessa oikeusjärjestelmä ei tunne slapp-kanteita. Se ei valitettavasti tarkoita, etteikö meillä osattaisi uhkailla oikeusjutuilla.

Tampereen yliopiston tekemässä kyselyssä Journalistiliiton ja kolmen päätoimittajien yhdistyksen jäsenille 35 prosenttia vastanneista kertoi tulleensa uhkailluksi oikeustoimilla työnsä takia.

Luku ei kerro sitä, kuinka moni tapauksista eteni uhkausta pidemmälle. Pelkkä katteeton uhkauskin voi silti hiekoittaa toimitusarkea. Työtunteja kuluu, kun mietitään, selvitetään, vastataan ja keskustellaan, pitäisikö juttua muuttaa, pitäisikö kysyä juristilta, oikaista vai ei.

Tietysti journalismia pitää tehdä huolella. Tietenkään jutuissa ei saa olla virheitä. Totta kai kaikkia pitää kuulla.
Mutta aina sekään ei riitä.

Siksi Suomessakin tarvitaan toimia, joilla heppoisten oikeusjuttujen kohteeksi joutuvia voidaan suojella ja auttaa.


Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, etteivät poliisin resurssit tahdo riittää kaikkien rikosten tutkimiseen. Esimerkiksi seksuaali- ja lähisuhdeväkivaltaan liittyvät tutkinnat saattavat kestää vuosia. Jo aiemmin on ollut tiedossa, miten sattumanvaraisesti kunnianloukkaustapaukset päätyvät oikeuteen.

Siksi tuntuu yhä edelleen aivan käsittämättömältä, että juuri Johanna Vehkoon tapaus oli se, jonka poliisi tutki ja jonka syyttäjä päätyi viemään oikeuteen.

Vaan ehkä juuri se tarvittiin herättämään oikeusjärjestelmä huomaamaan tavat, joilla sitä voidaan käyttää hyväksi? Kenties seuraavan kerran, kun poliisi saa tutkittavakseen selvästi kiusallaan tehdyn rikosilmoituksen, laitokselta löytyy ammattitaitoa tunnistaa se heti?

Paska reissu, mutta tulipahan sananvapauden puolesta tehtyä.