Riippumattomana journalistina työskenteleminen ei ole ollut Valko-Venäjällä koskaan helppoa. Jo ennen vuoden 2020 presidentinvaaleja työnsä tekemisestä saattoi joutua vaikeuksiin.
Jos toimittaja esimerkiksi halusi tehdä katugallupin kotikaupungissa, poliisilla oli oikeus ottaa hänet kiinni kolmeksi tunniksi selvittääkseen toimittajan henkilöllisyyden, vaikka tällä olisi ollut passi mukana. Se oli helppo tapa vaikeuttaa toimittajan työtä.
Journalisteja sakotettiin myös virallisten akkreditointien puuttumisesta tai pidätettiin mielenosoituksiin osallistumisen vuoksi. Noina ”liberaaleina” aikoina tätä tapahtui usein kuitenkin vain suurten protestien yhteydessä tai silloin, kun joku uutisoi valtiovallan mielestä turhan innokkaasti asioista, joita se ei halunnut julki.
Vuosi 2020 muutti kaiken.
Elokuun 2020 jälkeen minut on pidätetty neljä kertaa. Oikeus on tuominnut minut vankilaan yhteensä 35 päiväksi. Kertaalleen olin vankilassa 27 päivää peräkkäin.
Joka kerralla syy oli yksinkertainen: minua syytettiin osallistumisesta luvattomiin mielenosoituksiin. Ja koska Valko-Venäjän lakien mukaan lähes mikä tahansa mielenosoitus on luvaton, olin tietysti rikkonut lakia. Pressiliivistä tai -kortista ei ollut apua.
Viime vuonna sain kahdesti isot sakot katugallupin tekemisestä. Kotiini tehtiin etsintä kahdesti. Minulta on takavarikoitu laitteita, tietokoneita, puhelimia, muistiinpanoja ja muistitikkuja.
Joulukuussa 2021 poliisi otti minut kiinni kadulla kotini ulkopuolella. Minut vietiin poliisiasemalle ja pidettiin siellä seitsemän tunnin ajan ilman erityistä syytä ja tietoa siitä, koska pääsisin pois.
Enää tapaus ei tunnu pelottavalta. Se on mitätön verrattuna siihen, mitä monet muut ovat kokeneet. Omaa kokemustani voi verrata siihen, että tapaisi metsässä suden. Se on tarinana jännittävä, mutta ei pelottava. Kertoja on yhä elossa, joten mitään kovin pahaa ei tapahtunut, mutta kuulija ei voi tuntea kertojan kokemaa vaaraa ja pelkoa.
Miten tämä vaikuttaa arkeen? Ensinnäkin elämme jatkuvassa pelossa. Olen alkanut pelätä kodin ääniä. Ääni voi olla kotietsintää tekevä poliisi, joka murtautuu sisään voimalla. Olen alkanut tarkkailla epäluuloisena autoja, jotka on pysäköity takapihalleni. Olen alkanut inhota sitä, että ovikello soi yllättäen.
Joskus sisälläni ryöpsähtää, kun tajuan, että jos ovella on poliisi, on vain hetki aikaa tuhota sosiaalisen median tilit tai kirjautua niiltä ulos ja varautua pahimpaan.
Minulla on ollut laukku pakattuna vuodesta 2020 saakka. Itsesiassa pakattuja laukkuja on kaksi: toinen on isäni kotona, jotta hän voi tuoda sen minulle vankilaan.
Jatkuvassa vaarassa eläminen ei ole helppoa. Ihmiset masentuvat ja traumatisoituvat monella tapaa. He ylireagoivat asioihin ja alkavat riidellä kollegojensa ja ystäviensä kanssa. Monet olivat ajatelleet tekevänsä elämäntyönsä journalisteina. Nyt heidän elämänsä ovat muuttuneet tai he ovat paenneet.
Työni journalistina on hyvin rajoitettua. Aina kun olen kuvaamassa jotain, saatan päätyä poliisiasemalle. Joudun tekemään monta asiaa yksin, sillä lähes kaikki kollegani ovat lähteneet kotikaupungistani tai Valko-Venäjältä.
Kommenttien saamisen voi unohtaa. Se ei ollut helppoa ennenkään, mutta nyt haastateltavat voivat joutua pulaan vain siitä, että he ovat puhuneet riippumattoman toimittajan kanssa.
Jatkuvaan pelkoonkin tietysti tottuu. Tilanne kuitenkin muuttuu koko ajan. Minun on hankala ennustaa, mitä voin tehdä ensi kuussa.
Monet kollegoistani ovat aloittaneet uuden elämän Ukrainassa, Puolassa, Liettuassa ja muissa maissa. En usko, että monikaan heistä palaa, vaikka maamme tilanne muuttuisi. Se on hallituksen tekojen synkkä loppulasku: menetämme lahjakkaita, aktiivisia ja älykkäitä valkovenäläisiä. Journalismin kehitys on mennyt vuosikymmeniä taaksepäin.
Tätä kirjoittaessani 32 journalistia on vangittuna. Pääosa riippumattomista verkkosivuista ja tiedotusvälineistä on suljettu. Töitä on mahdollista suunnitella korkeintaan viikoksi eteenpäin.
Ihmiset kysyvät usein, miten valkovenäläisiä journalisteja voisi auttaa. Toivon, että ette unohtaisi meitä. Emme me ole kaukana, emme maailman äärissä. Nämä hullut asiat tapahtuvat aivan keskellä Eurooppaa.
Valko-Venäjällä työskentelee edelleen toimittajia, jotka voivat välittää tietoa siitä, mitä maassa tapahtuu. Käyttäkää tämä mahdollisuus, niin kauan kuin he ovat vapaita.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
