Toimittajat pelkäävät numeroita, kirjoittaa datajournalisti Juuso Koponen

Kauppalehti Optio julkaisi 29. maaliskuuta verkkosivuillaan jutun, jossa se haastatteli sähköisiä matkustajalauttoja valmistavan yrityksen toimitusjohtajaa. Toimitusjohtaja tarjosi yrityksensä tuotteita vaihtoehdoksi Helsingin kunnallispolitiikan kiistakapulaksi nousseelle Kruunuvuoren siltahankkeelle. Kaksi lauttaa olisi hänen mukaansa ”jopa 90 prosenttia edullisempi” vaihtoehto kuin silta. Lauttojen vuotuinen toimintakustannus alkuinvestoinnin jälkeen olisi vain ”joitakin kymmeniä tuhansia euroja” vuodessa.

Pieni laskuharjoitus juttuun kirjatuilla luvuilla kuitenkin paljastaa, että pelkästään lauttojen vuotuinen sähkölasku olisi 100 000 euron luokkaa. Kun sen päälle lisätään kulut 2 – 4 hengen miehistöstä kahdessa työvuorossa sekä siivous-, vartiointi-, huolto- ja hallintokulut, on lauttojen vuosikustannus äkkiä pikemminkin toista miljoonaa kuin muutama kymppitonni – eivätkä mukana edes ole pääoman arvonalenema ja rahoituskulut.

Miksi toimittaja ei huomauta haastateltavalle, että hänen esittämänsä luvut kuulostavat varsin optimistisilta? Yrityksensä tuotteita puffaavalla toimitusjohtajalla jos kenellä on Journalistin ohjeissa mainittu ”hyötymistarkoitus”, joten häneen pitäisi suhtautua tietolähteenä kriittisesti. Silti jutussa toistetaan sellaisenaan väitteitä, jotka yksinkertainen laskutoimitus osoittaisi virheellisiksi.

Tällainen ei valitettavasti ole poikkeuksellista suomalaisessa journalismissa.

Väitän, että useimmat toimittajat pelkäävät numeroita. Moni soittaa viranomaiselle tai tutkijalle kysyäkseen lukuarvoa, jonka voisi helposti laskea itse. Jos tiedotteessa, haastattelussa tai ulkomaisesta lehdestä kopioidussa uutisessa esitetään jokin numeroihin liittyvä väite, toimittajat eivät osaa tai uskalla kyseenalaistaa tai kontekstualisoida sitä, vaan uutisoivat luvut sellaisenaan.

Numeroita ja tilastoja hyödynnetään aivan liian harvoin uutistapahtumien asettamisessa laajempaan kontekstiin. Niinpä saamme toistuvasti lukea kauhutarinoita itsekseen tuleen syttyvistä Tesloista (muun muassa Iltalehti 23. 4. 2019, MTV3.fi 18. 12. 2020, Talouselämä 3. 7. 2021), mutta emme siitä, että bensiinikäyttöinen auto syttyy itsekseen noin kymmenen kertaa Teslaa todennäköisemmin.

Puutteita on myös tilastolukujen tulkitsemisessa. Esimerkiksi Yle uutisoi 4.  maaliskuuta , että ”Espanjassa liki joka toinen alle 25-vuotias on työtön” viitaten maan 39,9 prosentin nuorisotyöttömyyteen. Työttömyysprosentti ilmoitetaan kuitenkin osuutena työvoimasta eli työllisten ja työttömien yhteenlasketusta määrästä – ei koko väestöstä, johon kuuluvat lisäksi muun muassa opiskelijat sekä koti-isät ja -äidit. Todellisuudessa 564 000 espanjalaista 15  –  24-vuotiasta oli maaliskuussa työttömänä – siis 12 prosenttia ikäluokasta, ei ”liki joka toinen”.

On hienoa, että ainakin isoimmat toimitukset ovat Suomessakin heränneet palkkaaman datajournalismin osaajia. Numerot ovat kuitenkin niin läpileikkaava osa journalismia, ettei niiden käsittely saa olla vain spesialistien työtä. Jokaisen toimittajan pitäisi pystyä käsittelemään lukuja yhtä kriittisesti kuin vaikkapa poliitikkojen puheita. Ymmärrän, että toimittajat eivät ole tilastotieteilijöitä, mutta jo peruskoulumatematiikkaa soveltamalla pääsisi pitkälle.

Tietokirjailija ja toimittaja David Boyle on puhunut ”numeroiden tyranniasta”: Asiat, jotka voi ilmaista lukuina, saavat päättäjien ja suuren yleisön huomion. Asiat, joita ei voi ilmaista numeroin, taas jäävät päätöksenteossa jalkoihin. Objektiivisilta tuntuvien numeroiden taakse voi piilottaa isoja arvovalintoja, ja inhimilliset tragediat voi etäännyttää tarkastelemalla niitä vain tilastollisella tasolla.

Jos toimittajilla ei ole taitoa ja rohkeutta haastaa yhteiskunnallisen ja taloudellisten vallankäyttäjien päätöstensä perusteiksi esittämiä lukuja, he eivät pysty täysipainoisesti toteuttamaan tehtäväänsä ”vallan vahtikoirana”.