Sananvapaus

Oikeuskansleri halusi salata viestinsä, mutta oikeus päätti toisin. Avoimuus säilyy vain, jos toimittajat vahtivat sitä, kirjoittaa Merja Niilola.

Kaikki alkoi kolmen suivaantuneen ihmisen Twitter-keskustelusta.

Minä, tutkija Matti Muukkonen sekä salassapidosta ja julkisuudesta kirjojakin kirjoittanut Taisto Ahvenainen kävimme hämmentynyttä some-keskustelua helmikuussa 2019.

Silloinen liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) aikoi istua kahdella tuolilla: sekä Juha Sipilän (kesk.) että ruotsalaisen SEB-pankin hallituksessa. Tuoreimpia tietoja muun muassa Suomen liikennejärjestelyistä hallussaan pitävä ministeri aikoi osallistua pörssiyhtiön päätöksentekoon.

Oikeuskansleri Tuomas Pöysti näytti tukevan pääministeriä, jolle sopi Bernerin toimiminen ministerinä. Pääministeri kertoi julkisuudessa, että oikeuskansleri oli ohjeistanut häntä asiassa sähköpostitse ja tekstiviestein.

Meitä somekeskustelijoita – eli kahta oikeustieteen ja hallinnon asiantuntijaa ja minua ihmetytti oikeuskanslerin antaman ohjeistuksen salailu.

Päätimme, että jonkun on hankittava oikeuskanslerin ohjeistavat Berner-paperit ja muut auttavat.


Siitä on nyt yli kaksi vuotta.

Hain julkisuuslakiin nojaten oikeuskanslerin ja ministeri Bernerin välisiä sähköpostiviestejä, jotka käsittelivät ministerin siirtymistä pankin hallitukseen Pöystiltä helmikuussa 2019.

”Oikeuskanslerinvirasto ei anna Teille pyytämiänne sähköpostiviestejä”, kuului viraston vastaus.

Oikeuskansleri perusteli päätöstään sillä, että viestit ovat viranomaisten välistä viestintää.

Pyysin valituskelpoista päätöstä ja käännyin Twitter-kaverieni puoleen. Matti Muukkosen ja Ylen juristien ohjeistamana valitin salaamisesta hallinto-oikeuteen.

Oikeudessa oikeuskanslerinvirasto vetosi edelleen siihen, että viestit olisivat olleet viranomaisten keskinäistä viestintää. Oikeuskansleri perusteli salausta myös sillä, että sähköposteja ja verkkoviestintää on hankala arkistoida. Oikeuskansleri katsoi olevansa osa valtioneuvostoa, vaikka sen tehtävä on valvoa hallituksen virkatoimien lainmukaisuutta.

Salausperusteetkin olivat jo matkan varrella ehtineet muuttua: Oikeuskansleri vetosi – turhaan – aivan uusiin perusteisiin eli muun muassa siihen, että viesteissä kyse olisi ollut yksityistä elinkeinonharjoittamista koskevasta salassa pidettävästä tiedosta.

Hallinto-oikeus antoi ratkaisunsa 15. syyskuuta 2020: Oikeus tyrmäsi oikeuskanslerinviraston salausperusteet ja määräsi viraston käsittelemään pyyntöni uusiksi.

Oikeuskanslerinvirasto ei kuitenkaan hellittänyt, vaan jatkoi vääntöä papereista ja valitti ratkaisusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Kaikkeen tähän kului lopulta yli kaksi vuotta. Tuona aikana ehti vaihtua hallitus ministereineen.


Koitti marraskuun ensimmäinen päivä 2021. Korkein hallinto-oikeus ilmoitti ratkaisseensa tapauksen.

Huusin pomolle puhelimeen: ”Minä voitin!”

Viestitin: ”Twitteristit voittivat!”

Oikeuskanslerinviraston Berner-papereiden salauspäätökset eivät korkeimman hallinto-oikeuden mielestä pitäneet.

Oikeuskanslerinvirasto päätti reilusti luovuttaa Berner-viestit jo seuraavana aamuna.

Uhkana oli, että kun oikeus olisi palauttanut päätöksen papereista takaisin oikeuskanslerinvirastoon, vetkuttelu jatkuisi ja keksittäisiin uusia syitä, joilla asiakirjojen julkistaminen voitaisiin estää. Mediassa oli varoiteltu, että edessä olisi italialainen viivytystaktiikka ja uusi valituskierros taas korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti.

Nykyinen oikeuskanslerinviraston kansliapäällikkö Tuula Majuri teki kuitenkin myönteisen päätöksen sähköpostien julkaisusta viivyttelemättä.

Majuri sanoi minulle, että oikeuden vuosikirjapäätös on tärkeä demokratian kannalta. Hänen mukaansa nyt myös muut viranomaiset lähtevät mukisematta entistä avoimemmalle linjalle.


Tuomas Pöystiä oikeuden päätös ei näytä miellyttävän. Hän arvioi, että se tuo viranomaisille lisää töitä.

Hän pitää todennäköisenä, että valtion virkakunta kyselee oikeudellisia neuvoja tulevaisuudessa yhä enemmän suullisesti, kun toimittajat penäävät sähköistäkin viestintää.

”Pidän vaaraa perusteltuna”, Pöysti sanoi Demokraatin haastattelussa 3. marraskuuta.

Tuula Majuri kertoi minulle, että Pöysti oli itse mukana kirjoittamassa postiensa salausperusteita sen sijaan, että olisi jäävännyt itsensä.


En usko virkakunnan pelkäävän Pöystin tavoin sähköpostiohjeistusta

Viranomaisohjeiden kysyjä haluaa oikeudelliset eväänsä kirjallisina jo ihan oikeusturvansakin takia. Esimerkiksi esittelijä voi olla pulassa, jos hänellä ei ole mitään kirjallista, mihin nojata.

Sisäisen asiakirjan rajaa lienee kuitenkin hyvä selkiyttää myös valmisteltavassa uudessa julkisuuslaissa. Tästä on ollut samaa mieltä myös oikeuskansleri.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös laajentaa tulkintaa siitä, mitkä ovat julkisia viranomaisasiakirjoja. Se tekee tietojen salailusta viranomaisille aiempaa vaikeampaa.

Oikeuden päätös tulee kuitenkin todeksi vain, jos journalistit hyödyntävät päätöstä. Toimittajien kannattaa haastaa nykyistä hanakammin asiakirjapyyntöjen tyrmääjät.

Jo perustuslain mukaan jokaisella on oikeus saada tieto julkisesta asiakirjasta ja tallenteesta. Julkisuutta voidaan rajoittaa lailla vain välttämättömien syiden vuoksi. Lakia ei voi kiertää ”sisäinen asiakirja”-perusteella.

Toki jokin tieto saattaa olla myös salassa pidettävä tai vaikka turvallisuussalaisuus, mutta journalistit hoi:

Julkisuusnihkeä linja rapauttaa yhteiskunnan perusteita. Se voi avata tietä korruptiolle, viranomaisten mielivallalle ja luottamuspulalle kansalaisten silmissä.

On aika avata ovet ja ikkunat!