Journalismi

Journalismi ei muutu julistamalla eikä selfiekeppejä heiluttamalla

Usein paine journalismin muuttamiseen tulee muualta kuin journalistikunnalta. Silloin on hyvä, että kääre ei ala määrittää paketin sisältöä, kirjoittaa Pauliina Penttilä esseessään.

Nyt aletaan tehdä journalismia digi edellä! Samalla muutetaan sisällöt ihmisläheisiksi ja ryhdytään käsittelemään vaikeita asioita kiinnostavasti, ja tämä kaikki toteutuu dataa hyödyntäen. Puolet haastateltavista tulee tietysti olemaan naisia!

Journalismin uudistukset alkavat yleensä hurskaalla julistuksella. Siihen ne usein myös jäävät.


Julistus kertoo abstraktin päämäärän. Journalismi kuitenkin syntyy konkreettisen työn kautta, lukuisten pienten tekojen tuloksena. ”Digi edellä” ei kerro mitään siitä, miten tai miksi tekoja pitäisi muuttaa.


Journalismin muuttamisen vaikeus avautui itselleni, kun tein väitöskirjaa. Tutkin, miten journalismin ideaa ylläpidetään toimitusten arkisessa työssä ja miten sitä kenties pyritään muuttamaan. Todellinen muutos näytti vaativan valtavia ponnistuksia ja tapahtuvan silti muurahaisen askelin.

Asiat toki muuttuvat. Verkkolehden ulkoasu uudistuu, toimitus perustaa Instagram- ja Tiktok-tilit, haastateltavien naisten määrää aletaan laskea.


Journalismin uudistuminen jää kuitenkin helposti pinnalliseksi. ”Digi edellä” saattaa tarkoittaa, että toimittaja tekee jutun verkkoversion ensin, mutta päässään hänellä on edelleen printtilehdestä periytynyt kartta: 4 000 merkkiä, sivun ylälaita, napakka uutiskärki, ensin haastateltavan A näkemykset, sitten haastateltavan B sanomiset.


Ilman tuota karttaa toimittaja olisi tyhjän päällä. Nyt hän saa juttunsa valmiiksi vankalla rutiinilla ennen työajan päättymistä.

Nuori polvi, joka on tullut toimitukseen digiaikana, oppii samaan karttaan nojaavat käytännöt sosiaalistuessaan toimitukseen.

Lopputulos: digi edellä tehdään, mutta journalismi ei ole siitä juuri muuttunut.

Se on toki entistä pirstaleisempaa, koska julkaisutahti on kiivaampi kuin ennen. On julkaistava ensin A:n näkemykset, B pääsee ääneen vasta seuraavassa jutussa. Asiat, jotka ennen olivat yhdessä jutussa peräkanaa, ovat nyt kahdessa jutussa, jotka julkaistaan peräkanaa.

Kääre on uusi ja digitaalinen ja paketit pienempiä, mutta tavara samaa kuin ennenkin.

Vanha, toimittajapolvelta toiselle periytyvä kartta on journalismin kannalta arvokas. Sitä ei pidäkään hylätä heppoisin perustein. Kartta koostuu journalistisista käytännöistä, joiden hallitseminen kuuluu journalistin ammattitaitoon.

Jokainen toimitus soveltaa käytäntöjä omalla tavallaan, ja Seiskan toimittajan kartta on jo melko erilainen kuin Ylen toimittajan.

Digi edellä -julistusten motiivit on hyvä tunnistaa – taustalla ei aina ole lukijan palveleminen. Se ei tarkoita, että pitäisi takertua jääräpäiseen muutosvastarintaan.

Journalismin tutkija Laura Ahvan mukaan jokainen käytäntö koostuu aina kolmesta elementistä.

Ensinnäkin on toiminta: toimittaja valitsee haastateltavat, miettii kysymykset, soittaa ja haastattelee.

Toiseksi toiminnalla on fyysiset puitteet ja välineet: toimittaja istuu avokonttorin puhelinkopissa, soittaa kännykällä, tallentaa puhelun pilvipalveluun ja tekee kynällä muistiinpanot lehtiöön.

Kolmanneksi jokainen käytäntö tuottaa merkityksiä.

Merkitys perustelee toiminnan. Toimittaja haastattelee sekä A:ta että B:tä, koska sillä tavalla ylläpidetään journalismin puolueettomuutta. Hän kysyy kriittisiä kysymyksiä, koska niihin kansa haluaa vastauksia. Merkitysten kautta arkiset käytännöt toteuttavat journalismin periaatteita: puolueettomuutta, ajankohtaisuutta, eettisyyttä ja yhteiskunnan palvelemista. Niillä journalismi perustelee koko olemassaolonsa.


2000-luvulla varsinkin tekniset puitteet ovat toimituksissa muuttuneet muuttumistaan. Merkitykset ovat kuitenkin muuttuneet paljon vähemmän kuin toiminta ja välineet. Toimitustyö on mullistunut, journalismi ei niinkään.

Joskus 2010-luvulla sanomalehdet alkoivat tehdä verkkojuttuihinsa videoita. Idea ei ollut toimittajien. Kirjoittavat toimittajat tuntuivat itsekin ihmettelevän, miksi he heiluivat selfiekeppien kanssa uutiskentällä, kun olisi jo pitänyt istua koneen ääressä kirjoittamassa. Miksi hyvä juttu ei riittänyt, miksi piti tehdä huono video ja kiireessä kirjoitettu juttu?


Videoiden tarve ei tullut journalismista, se tuli ilmoituskonttorista. Videoiden uskottiin tuovan mainosrahaa.
Usein paine journalismin muuttamiseen tuleekin muualta kuin journalistikunnalta. Silloin on hyvä, että kääre ei ala määrittää paketin sisältöä. Digi edellä -julistusten motiivit on hyvä tunnistaa – taustalla ei aina ole lukijan palveleminen. Se ei tarkoita, että pitäisi takertua jääräpäiseen muutosvastarintaan.


Yhdysvaltalainen tutkija Nikki Usher seurasi vuonna 2010, miten The New York Timesin toimitus suhtautui multimediatuotannon aloittamiseen. Lehtitalon johdon visio oli, että uudenlaiset sisällöt kasvattaisivat ilmoitustuloja. Toimitukseen palkattiin koko joukko uutta väkeä: koodareita, videokuvaajia ja -editoijia, data-analyytikkoja. Useimmat toimittajat eivät ymmärtäneet alkuunkaan, miten tämä kaikki liittyi heidän työhönsä.


Muutamat kuitenkin kiinnostuivat. He kokivat, että videoiden tai lukijoille personoitujen sisältöjen ansiosta he pystyivät tekemään omista jutuistaan entistä parempia, niistä tuli aiempaa kiinnostavampia ja ne tulivat lähemmäksi lukijan elämää. Toimittajat sovittivat uusia toimintatapoja osaksi journalistisia käytäntöjä, palvelemaan journalismin periaatteita. Ne toivat periaatteisiin uutta vivahdetta: yleisöön vetoavan asiajournalismin nähtiin palvelevan entistä paremmin lukijakunnan tiedontarpeita.

Kun maailma muuttuu, myös journalismin täytyy muuttua. Maasto ei ole ennallaan, joten karttaakin on päivitettävä.
Vaikka journalismin periaatteet säilyisivät, niiden merkitykset muuttuvat: Ajankohtaisuus merkitsee digiyhteiskunnassa eri asiaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Puolueettomuutta tavoiteltaessa on pohdittava tasapuolisuuden lisäksi myös tiedon relevanssia. Eettisyyteen liittyvät kysymykset ovat laajentuneet; ne ulottuvat yksityisyyden suojasta ympäristövastuuseen. Yhteiskunta ei enää kaipaa vain tiedon välittämistä, yhä tärkeämpää on sen kontekstointi ja jäsentäminen.


Onneksi journalististen käytäntöjen ja niiden tuottamien merkitysten muokkaaminen on mahdollista. Helppoa se ei toki ole.

Se vaatii ainakin kolmea asiaa: halua, kykyä ja tilaa kokeilla. Se ei ole julistamista, se on tekemistä.

Esimerkkejä teoista voi nähdä monessa suunnassa. Tutkivat journalistit ovat opetelleet pyörittelemään isoja tietomassoja excel-taulukoissa ja seuraamaan julkisia hankintoja verkon tietokannoista. Toimittajat ovat opiskelleet ympäristö- ja ilmastotietoa, aiheet eivät ole enää journalismin marginaalissa. Datajournalistit ovat perehtyneet algoritmeihin ja tehneet juttuja siitä, millaista maailmankuvaa Google tai Youtube meille tarjoavat.

Journalismia eivät todellakaan uudista julistukset tai uudet tekniset vimpaimet. Siihen pystyvät vain toimittajat, jotka tunnistavat journalismin puutteet ja heikkoudet ja ryhtyvät muovaamaan käytäntöjä entistä vahvemmiksi.