Pääkirjoitus

Suomalainen media tuhoaa omaa historiaansa

Maria Pettersson

Kirjoitin monta vuotta kolumneja Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen, aluksi paperilehteen ja myöhemmin verkkoon.

Yksi niistä käsitteli perussuomalaisten silloisen toisen varapuheenjohtajan, tulevan terveysministerin Hanna Mäntylän lausuntoa. Mäntylä sanoi Mediuutisille kuusi vuotta sitten, vuosikausia ennen kuin koronarokotuksista oli tietoakaan, että perussuomalaiset ovat rokotekriittinen puolue.

Tänä vuonna perussuomalaisten rokotekriittisyyttä on käsitelty ikään kuin uutena ilmiönä, vaikka se on todellisuudessa vanhaa perua. Koronarokotteet tekivät asiasta ajankohtaisen, ja halusin tuoda uudelleen valoon kolumnin, joka muistutti, että rokotekriittisyys on ollut persuissa ilmiö jo pitkään.

Kolumnia ei kuitenkaan enää ole, minulle kerrottiin, kuten ei satoja muitakaan Nytin verkkoon tehtyjä juttuja. Ne katosivat, kun Nytin verkkosivut uudistettiin. Kysellessäni asiaa Helsingin Sanomista vastaus oli aina sama: minun ja muiden verkkokolumnistien kolumnit, samoin kuin valtava määrä muuta Nytin verkkoon tuotettua aineistoa, on kadonnut, mennyt rikki, tuhoutunut tai saavuttamattomissa.


Yhdestä kolumnista viis, mutta sen katoaminen on osa isoa ongelmaa. Suomalainen media tuhoaa toimittajien elämäntyötä, omaa historiaansa ja kansakunnan historiaa koko ajan.

Lähes kaikkien Journalistiliiton jäsenten työ sisältää nykyään tavalla tai toisella verkkotekemistä, ja kaikki verkkoon tuotettu aineisto on vaarassa, osa jo lopullisesti kadonnut.

Melkein aina, kun tiedotusväline tekee verkkouudistuksen, vanhojen verkkosivujen materiaalia tuhoutuu. Videot lakkaavat toimimasta tai kuvat näkymästä, erikoistaitoista tulee silkkaa sotkua tai jutut katoavat. Osa lehdistä on menettänyt esimerkiksi kymmenen vuoden verkkovideot tai tuhansittain verkkojuttuja – tai sitten ne ovat ”jossain”, mistä tekijät saati yleisö eivät niitä löydä.

Useimmilla mediataloilla ei ole suunnitelmaa oman historiansa, Suomen historian tai toimittajien elämäntyön säilyttämiseen. Se on kallista, eikä sitä nähdä tärkeänä. Ylellä on siihen velvollisuus, mutta suurin osa muista laiminlyö arkistoinnin. Mediassa työskennelleistä informaatikoista suurin osa on eläköitynyt tai saanut potkut.

Oman historian systemaattinen tuhoaminen on kuitenkin barbaarimaista. Suomalainen media kirjaa ja rakentaa Suomen ja suomalaisten historiaa, ja meidän pitää tuntea siitä vastuu.


Keskiaikaa kutsuttiin joskus pimeäksi. Nimitys on vanhentunut, mutta yksi syy ajan ”pimeydelle” oli se, että tutkijoilla oli tietyistä vuosista hyvin vähän tietoa. Käsikirjoituksia, dokumentteja tai muita kirjallisia aineistoja ei tahtonut löytyä, eikä ihmisten elämästä saatu selvää kuvaa.

Internetin aikakaudella mediaa julkaistaan enemmän kuin ikinä historiassa. 2000-luvun ensivuosikymmenistä uhkaa silti tulla mediahistorian pimeä keskiaika.

Ajalta, jolloin suomalainen media siirtyi verkkoon, on koko ajan vähemmän todisteita. Internetin tulo muutti suomalaista mediaa enemmän kuin mikään muu asia historiassa, mutta tuosta käännekohdasta ei kohta ole jäljellä mitään. Suuri osa 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa tehdystä verkkojournalismista on poissa.

Tallennamme arkistoihin edelleen uskollisesti printtilehdet, mutta se ei riitä aikana, jolloin suuri osa mediasta toimii digi edellä. Emme tiedä, millaiseksi tietotekniikka kehittyy tulevina vuosikymmeninä, mutta tiedämme, että jollei vanhoja aineistoja aktiivisesti säilytetä, ne ovat tuhoon tuomittuja.

Mediatalojen täytyy laatia suunnitelmat oman historiansa tallentamiseen. Jos suunnitelma on antaa historian tuhoutua, työntekijöillä on oikeus tietää sekin.

Sata vuotta sitten eläneen kollegasi jutut ovat edelleen luettavissa. Mitä sinun työstäsi on jäljellä sadan vuoden kuluttua?

Lue lisää arkistojen tuhoamisesta Journalistista 8/2021.