Miten voi tehdä haastattelua, kun joku osoittaa aseella? Suomalaiset, auttakaa!

Kauhu valtasi journalistit elokuun 16. päivä. Talibanin marssi Kabuliin sai jokaisen afganistanilaisen journalistin pelkäämään oman turvallisuutensa, kollegojen ja läheisten, työpaikan ja sananvapauden puolesta.

Tällaisessa tilanteessa ihmiset ripustautuvat heikkoonkin toivonkipinään. Talibanin puhetorvi ja varakulttuuriministeri Zabihullah Mujahid astui kameroiden eteen ja lausui painokkaasti, että median on saatava työskennellä vapaasti. Niin mekin toivoimme.

Ajattelimme, että ehkä Taliban on muuttunut, ehkä heidän maailmankuvansa on nykyaikaisempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ehkä he haluavat muutoksia vain armeijaan, ehkä heitä ei kiinnosta sekaantua mediaan tai naisten oikeuksiin, ehkä musiikkia saisi soittaa vastakin.

Se ei ollut totta, ei tietenkään ollut.

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana Afganistan on kokenut sananvapauden vallankumouksen. 1 300 tiedotusvälinettä on vahtinut valtaa, tarjonnut viihdettä sekä pitänyt kansan perillä maan asioista ja sen omista oikeuksista. Nyt on kulunut tuskin kahta kuukautta, ja yli sata tiedotusvälinettä on suljettu.

Suurin osa jäljellä olevista toimii vajaalla miehityksellä tai pelossa. Kansainväliset kollegat ovat paenneet ja afganistanilaiset tekevät kaikkensa paetakseen, sillä journalistit eivät ole Afganistanissa turvassa.

Epätietoisuus on kalvavaa. Muhajid esimerkiksi sanoi eräässä konferenssissa, että naiset saisivat työskennellä siveästi puettuina, mutta mitä tarkoittaa siveä pukeutuminen?

Meitä journalistinaisia ei ole suoraan kielletty työskentelemästä, ja alkupäivinä muutamat meistä rohkaistuivat televisioruutuun saakka. Sittemmin journalistinaiset ovat kadonneet tai meitä on estetty menemästä töihin.

Esimerkiksi toimittaja Shabnam Durran kertoi Facebook-päivityksessään, kuinka Taliban kielsi häneltä pääsyn televisioasemalle, jossa hän työskenteli. Mieskollegat pääsivät sisään henkilöstökorttia vilauttamalla, mutta hän ei, sillä säännöt ovat kuulemma ”muuttuneet”.

Oma kotimaakuntani Nangarhar sijaitsee Itä-Afganistanissa Pakistanin rajalla. Täällä toimi kolme televisio- ja viisi radiokanavaa. Vielä kesällä toimituksissa työskenteli yhtä paljon naisia ja miehiä, nyt valtaosa kanavista on suljettu ja jäljelle jääneissä työskentelee vain miehiä. Tilanne on sama monessa muussa maakunnassa eri puolilla Afganistania. Moni radioasema on suljettu, kuten esimerkiksi palkittu Merman. Nimi tarkoittaa ”naista” ja sen työntekijät olivat naisia.

Afganistanilaiset muistavat edellisen Taliban-hallinnon aikaiset toimittajien murhat ja pahoinpitelyt. Toimittajia on taas pahoinpidelty poliisiasemalla.

Journalistien mielenterveys on koetuksella, ja osa on sen jo menettänyt. Miten voi pysyä haastattelussa rauhallisena, kun joku osoittaa aseella? Me piileskelemme ja pelkäämme.

Minä kirjoitan nimelläni ja kuvallani, sillä minulla ei ole menetettävää. Kasvoni ja työni tunnetaan sekä kotimaakunnassani että muualla Afganistanissa, tekemäni jutut ovat saatavilla verkossa, nimeni ja yhteystietoni ovat olleet esillä vuosia. Olen työskennellyt mediassa ja erilaisissa järjestöissä, eikä tätä työtä voi tehdä jättämättä jälkeä.

Yritän pysyä piilossa vaihtamalla olinpaikkaa. Nimeni salaaminen ei auta mitään, olen hengenvaarassa enkä voi mennä ulos muutenkaan.

Väkivallan ja kuoleman uhan alla toimittajilla on arkisempi pulma. Jos ei ole työtä, ei ole rahaa. Moni journalisti on perheensä tai sukunsa ainoa tai tärkein elättäjä. Afganistan on valtavissa taloudellisissa ongelmissa.

Talibanin valtaantulon jälkeen ilmoitusmyynti on romahtanut. Jos Taliban ei estä työpaikalle pääsyä, voimme saada potkut siksi, että työnantajalla ei ole rahaa. Täällä työttömäksi jääminen tarkoittaa köyhyyttä, kylmyyttä, janoa ja nälkää.

Journalistien asema on hirvittävä, ja tilanne pahenee. Kansainvälinen yhteisö on meidän ainoa toivomme, kollegat Suomessa ja muualla. Me tiedämme, että kun inhimillinen katastrofi on iskenyt, Suomi on ollut valmis auttamaan. Teitä ei kiinnosta kieli, uskonto tai rotu, te autatte kun apua tarvitaan.

Siksi me afganistanilaiset journalistit pyydämme: auttakaa meitä.

Tekstin on englannista kääntänyt Maria Pettersson.