Pääkirjoitus

Media-ala on vaikea, mutta myös maailman paras

Maria Pettersson

Puoli vuotta ilman irtisanomis- tai lomautusneuvotteluita. Journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen muistelee Journalistin haastattelussa, että tilanne toimituksissa oli samanlainen viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Uusia journalisteja palkataan pitkästä aikaa, korona on kasvattanut verkon yleisömääriä, mainonta elpyy, uusia tuotteita perustetaan.

Kustannusalallakin näyttää hyvältä. Kirjojen ja eritoten oppikirjojen digitalisoituminen muuttaa markkinoita, ja digipuolelle tarvitaan lisää tekijöitä. Viime vuoden lopulla ala työllisti 12 prosenttia enemmän ihmisiä kuin vuotta aiemmin.

Audiovisuaalisella alalla työvoimapula on suorastaan huutava. Kotimaiset suoratoistopalvelut kilpailevat kansainvälisiä jättejä vastaan suomalaisilla ohjelmilla ja sarjoilla, ja korona on kiihdyttänyt suoratoiston suosiota entisestään. Erityisesti tuotannon ammattilaisia, kuten tuottajia ja kuvauspäälliköitä, palkataan pikavauhtia.

On totta, että tämänhetkinen rekrytointi-into on poikkeus. Yksikään media-alalla työskentelevä ei ole välttynyt kuulemasta alan surkeasta tilanteesta. Koronan aikana lomautettiin, sitä ennen irtisanottiin kymmenen vuotta peräjälkeen.

Välillä vaikuttaa kuitenkin siltä, että surkeuden päivittelemisestä on tullut pakollista. Muut puhuvat säästä, mutta missä kaksi media-alan ammattilaista kohtaa, siellä alkaa joko ironinen tai aito alan tilan harmittelu.

Tietenkin median tilaa saa surra, ja irtisanomisista pitääkin olla käärmeissään. Surkeus ei kuitenkaan ole koko totuus.


Tapasin keväällä pitkästä aikaa alan opiskelijoita kasvokkain. Osa oli päättämässä opintojaan, osa vasta ensimmäistä vuottaan ammattikorkeakoulussa. Kaikki olivat kurkkua myöten täynnä surkupuhetta. Eräs kertoi, että kolmen vuoden opintojen aikana yksikään opettaja, opiskelutoveri tai vanhempi kollega ei ollut puhunut alasta hyvää.

Moni opiskelija on omaksunut alaa ja uravalintaa vähättelevän, mustan huumorin sävyttämän puheenparren jo ennen kuin on työskennellyt alalla päivääkään. ”Matkalla kortistoon” ja ”eihän tälle alalle kukaan normaali edes yritä” toistuvat parikymppisten puheessa tämän tästä.

On viisasta olla antamatta opiskelijoille liian ruusuista kuvaa työllistymismahdollisuuksista. Pelkkä parjaus ei kuitenkaan ole sen rehellisempää. Työpaikkoja aukeaa koko ajan, eikä työntekijän tarvitse olla superihminen sellaisen saadakseen. Uudet freelancerit löytävät asiakkaita, ja ammattilaiset kokeilevat erilaisia uria ja työmuotoja. Irtisanomiset ja pitkät työttömyydet ovat totta, mutta eivät ainoa totuus.

Journalistissa on kirjoitettu ihmisistä, jotka ovat jättäneet media-alan ja ryhtyneet tekemään jotain ihan muuta. Melkein kaikki tuntevat jonkun alalta pois vaihtaneen. Lähdön syynä on voinut olla vaikkapa työllisyystilanne tai tympääntyminen.

Tässä lehdessä kuulemme ihmisiä, jotka ovat jättäneet esimerkiksi ekonomin tai insinöörin uran ja liittyneet meihin. Kukaan heistä ei ole hakeutunut alalle ruusunpunaiset lasit silmillään. Palo alalle on yksinkertaisesti niin kova, että se saa jättämään entisen ammatin taakse osittain tai kokonaan.

Jatkossa voisimme kuulla enemmän alalle juuri saapuvia. Sen sijaan, että välittömästi lannistamme heidät valituksella alan surkeudesta, voimme kysyä, miksi he hakeutuivat meille. Mediassa pitkään muhineen on välillä terveellistä muistaa, miksi alalle halutaan.

Kyllähän me sen oikeasti tiedämme, vaikka tieto joskus hukkuu valitukseen. Tämä on maailman mielenkiintoisin ala.