Hei, ottaisin yhden laten – vai sittenkin latten?

Suomen kielessä on useita sellaisia piirteitä, joiden omaleimaisuudesta tunnetaan lähes ylpeyttä. Niihin kuuluvat muun muassa astevaihtelu ja vokaalisointu. Piirteet istuvat kielessämme sen verran tiukasti, että toisinaan teksteissä näkyy myös ylilyöntejä.

On tyypillistä, että kielen historian kannalta uudehkot lainasanat eivät enää noudata astevaihtelua: vaikkapa auto ei tietenkään taivu ”audon” vaan auton. Osa lainoista pyrkii siitä huolimatta mukautumaan kielen perinteisiin. Esimerkiksi latte, psyyke ja tempo esiintyvät paikoin muodoissa ”laten”, ”psyykkeen” ja ”temmon”. Yleiskielessä korrekteiksi muodoiksi katsotaan vaihteluttomat latten, psyyken ja tempon. Psyyke-sanaan liittyvissä kömmähdyksissä vaikuttaa taustalla liike-tyyppisten sanojen malli, ja tempo taitaa herkästi yhdistyä astevaihtelulliseen temmata-verbiin.

Vokaalisoinnun vahvat perinteet näkyvät usein vierassanojen sijapäätteen valinnassa. Sanoissa temperamentti ja auktoriteetti ei ole missään kohdassa ä:tä, mutta välillä sanan loppupään e:t ja i:t ohjaavat valitsemaan niihin sellaisia muotoja kuin ”temperamenttiä” ja ”auktoriteettiä”. Yleiskielen mukaisia ovat silti temperamenttia ja auktoriteettia.

Joskus astevaihtelu ja vokaalisointu osoittavat kuitenkin voimansa yleiskielessäkin. Muun muassa sanat ringette ja siitake voivat taipua sekä ringetten ja siitaken että ringeten ja siitakkeen. Sanoihin ekstrovertti ja arkkitehti taas on monien muiden tavoin hyväksytty viime vuosikymmenellä taivutusmuotojen ekstroverttia ja arkkitehtia rinnalle ekstroverttiä ja arkkitehtiä.

Myös nimissä voi tapahtua yllättäviä asioita. Esimerkiksi ”Chuck Norriksen” on yleiskieleen turhan arkinen taivutustapa, mutta nyt tuntuu jo todella kummalliselta, että 1950-luvun lopulla Helsingin Sanomat puhui otsikossaan ”Elvisistä”.