Pääkirjoitus

Ensin ne hakivat journalistit. Silloin me sanoimme, että tämä ei käy.

Meidän suomalaisten pitää auttaa kollegoja muissa maissa. Se on oikein, mutta samalla autamme myös itseämme, kirjoittaa päätoimittaja Maria Pettersson.

Ensin ne hakivat journalistit, emmekä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Näin kuuluu mustaakin mustemmalla huumorilla väännetty versio saksalaisen teologin Martin Niemöllerin kuuluisasta runosta Ensin ne tulivat. Sitä on toisteltu tämänkin vuoden aikana tiuhaan, sillä sananvapaus on kaventunut ympäri maailmaa.

Korona-aikana lehdistönvapaus on heikentynyt kahdessa kolmasosassa maailman maista, arvioivat sananvapausjärjestöt. Diktatuureissa se on heikentynyt entisestään. Siellä, missä diktaattori nousee, toimittaja tukehtuu.

Meidän suomalaisten pitää auttaa kollegoja muissa maissa. Se on oikein, mutta samalla autamme myös itseämme.

Asenteet tarttuvat, ja jos tiedonvälityksen vapautta kahlitaan yhtäällä, se on helpompaa tehdä myös toisaalla.

Kun presidentti Donald Trump alkoi piestä mediaa, oikeistopopulistit muissa maissa ottivat mallia ja alkoivat tavoitella suosiota halventamalla ja häiriköimällä journalisteja.

Kun yksi maa kahlitsee korona-aikana tiedonvälitystä vetoamalla turvallisuuteen ja kansanterveyden suojelemiseen, muiden on helppo seurata perässä.

Kun Israel pommittaa kansainvälisen median toimitilat Gazassa, Myanmar vangitsee valokuvaajia tai Uganda panee poliisit hakkaamaan presidentinvaaleista raportoivia toimittajia, on tietenkin tärkeintä saada kollegat turvaan. Mutta jos he eivät voi jatkaa työtään, ei suomalainenkaan yleisö enää saa tietoa. Siksi heidän turvallisuutensa on meidän asiamme.

Vallanpitäjät voivat rajoittaa median vapautta monella keinolla. Janan yhdessä päässä ovat toimittajia julkisesti halventavat ja häiriköivät pikkupoliitikot, toisessa se, että diktaattori murhauttaa toimittajan. Myös Euroopassa kollegat taistelevat – jopa fyysisesti – oikeudestaan tehdä työtään ja julkaista.
 

Kollegoja voi auttaa monin tavoin. Helsingin Sanomat on aloittanut yhteistyön unkarilaisen Telexin kanssa. Telex on yksi harvoja jäljellä olevia riippumattomia uutispalveluja Unkarissa. HS auttaa sitä jakamalla paitsi sympatiaa myös rahanarvoista, tiukasti varjeltua bisnesosaamistaan.

Yksittäinen ihminen voi auttaa esimerkiksi Vikesin kautta. Viestintä ja kehitys -säätiö on journalistien solidaarisuussäätiö ja ainoa suomalainen kehitysyhteistyön tekijä, joka keskittyy sananvapauteen ja mediaan. Se auttaa journalisteja ja edistää lehdistönvapautta esimerkiksi Myanmarissa, Nepalissa, Somaliassa ja Nicaraguassa. Jos haluaa tukea kollegoja rahalla, Vikes on hyvä kohde.

Journalistiliitto vaikuttaa seuraamalla sananvapaustilannetta ja ottamalla kantaa lausunnoilla, vetoomuksilla ja tiedotteilla. Viimeksi toukokuussa liiton valtuusto laati julkilausuman: Valko-Venäjän on lopetettava journalistien vaino. Maaliskuussa liitto lähetti yhdessä 50 eurooppalaisen journalistijärjestön kanssa vetoomuksen pääministeri Sanna Marinille (sd.) ja ulkoministeri Pekka Haavistolle (vihr.), jotta nämä vaatisivat Valko-Venäjän hallitusta vapauttamaan vangitut journalistit.

Paljonko presidentti Aljaksandr Lukašenkaa tai muita diktaattoreita kiinnostaa Suomen Journalistiliiton kannanotto? Ei välttämättä paljoa, mutta sillä on silti väliä. Kun riittävän moni ulkomainen järjestö tai ministeri älähtää, diktaattori pysyy varuillaan – hän tietää, että häntä tarkkaillaan ja sikailu huomataan.

Toinen, ehkä vielä tärkeämpi asia on kannanottojen vaikutus journalisteihin. Muiden maiden kollegat kertovat uudelleen ja uudelleen, kuinka hirvittävän merkityksellistä on, että joku ulkomailla näkee heidän tilanteensa, että joku tietää ja välittää.

Tänä kesänä suo ajatus kollegalle toisessa maassa. Kirjoita hänestä. Twiittaa hänelle. Vaadi poliitikoilta muitakin toimia kuin paheksuntaa. Lahjoita. Auta.