Pääkirjoitus

Median ammattilaisen on tiedettävä, kenen ideologiaa edistää

Tiedotusvälineen pitää saada itse valita, mitä sanoja ja käsitteitä käyttää. On kuitenkin tiedettävä, mistä käsitteet ovat peräisin ja kenen ideologiaa ne pönkittävät, kirjoittaa päätoimittaja Maria Pettersson.

Paljon onnea maahanmuuttokriittisyys!

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä, kun uudissana vakiintui journalistiseen kielenkäyttöön. Esimerkiksi Helsingin Sanomat käytti sitä journalistisessa tekstissä ensimmäisen kerran vuoden 2008 kuntavaalien jälkeen. Ennen vaaleja sanaa olivat viljelleet pääasiassa maahanmuuttoa vastustaneet somekeskustelijat ja poliitikot, jotka yrittivät brändätä maahanmuuttovastaisuuden tai rasismin (paha) kriittisyydeksi (hyvä). He onnistuivat poliittisessa pyrkimyksessään, kun me toimittajat otimme termin osaksi uutiskieltä.

Vuonna 2015 kirjoitin Nyt-liitteeseen kolumnin, jossa vinoilin toiselle uudissanalle. Terveysministeriksi myöhemmin noussut Hanna Mäntylä ilmoitti, että perussuomalaiset on rokotekriittinen puolue. Monen muun tavoin hymähtelin termille. Kyseessä oli päivänselvä yritys vakiinnuttaa hömelö rokotekriittisyys osaksi ”neutraalia” uutiskieltä samoin keinoin kuin maahanmuuttokriittisyys muutamaa vuotta aiemmin. En uskonut meidän journalistien tällä kertaa nielaisevan syöttiä.

Olin väärässä, sana vakiintui.

Termit maahanmuuttokriittinen ja rokotekriittinen ja maahanmuutto- ja rokotevastaisuus ilmiöinä ovat yleistyneet samaa tahtia.

 

Mediaympäristö vaikuttaa ihmisten arvoihin, asenteisiin ja mielipiteisiin. Me median ammattilaiset emme ole poikkeus. Imemme somekeskustelusta ja ulkomaalaisesta mediasta vaikutteita, termejä ja asenteita samalla tavalla kuin muutkin, mutta koska työskentelemme mediassa, levitämme niitä eteenpäin tehokkaammin. Siksi meillä on isompi vastuu miettiä, kenen asiaa edistämme teksteillämme sekä aihe- ja sanavalinnoillamme.

Toimittaja ja ilmastoaktivisti Riikka Suominen kirjoitti Imagessa ilmastojournalismin sanavalinnoista. Hän muistutti, että sanat ilmastonmuutos, hiilijalanjälki ja hiilineutraalius ovat lobbareiden keksimiä. Niiden tarkoitus on saada asiat kuulostamaan vähemmän pelottavilta tai hämärtää totuutta. Osa toimittajista onkin siirtynyt puhumaan, ilmastoaktivistien ehdotuksen mukaisesti, ilmastokriisistä.

Poliittista kamppailua käydään yksittäisten sanojen tasolla, mutta sanojen lisäksi mediaan lobataan jatkuvasti kokonaisia aiheita ja näkökulmia.

Vaalien alla on erityisen selvää, että puolueet haluaisivat syöttää omia keppihevosiaan median kautta valtakunnalliseen keskusteluun. Olipa kyse sitten turvapaikanhakijoista tai valtionvelasta, journalistin pitäisi kysyä, miten aiheen esiin nostaminen hyödyttää lukijaa, katsojaa tai kuulijaa. Se, että poliitikko haluaa puhua jostakin asiasta, ei tarkoita, että meidän pitäisi tehdä asiasta juttu.

 

Huomaammeko me journalistit, kun osallistumme jonkin aatteen edistämiseen?

Esimerkiksi keskustelu siitä, mitkä tieteenalat ovat hyödyllisiä, on kansainvälinen ja läpipoliittinen. Helsingin Sanomat esitti pääkirjoituksessaan 3. huhtikuuta, että on olemassa jonkinlainen tieteen ydin, johon vaikkapa yhteiskuntatieteellinen tutkimus ei kuulu. Mutta mistä mielipide on peräisin?

Se on samaa juurta kuin puhe ”kaiken maailman dosenteista” ja heijastelee samaa ideologiaa, jolla epädemokraattisissa valtioissa perustellaan ”turhan” yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen lakkauttamista.

Helsingin Sanomissa on töissä paljon ihmisiä, jotka arvostavat yhteiskuntatutkimusta. Lehti myös haastattelee yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja lähes päivittäin – se kertoo arvostuksesta. Siksi voi epäillä, että tieteenvastainen kannanotto on uinut pääkirjoitukseen ilman, että asiaa on todella pysähdytty miettimään.

Tiedotusvälineen pitää tietenkin saada itse valita, mitä sanoja ja käsitteitä käyttää. On kuitenkin tiedettävä, mistä käsitteet ovat peräisin ja kenen ideologiaa ne pönkittävät. Muuten tiedotusväline saattaa vahingossa edistää ideologiaa, jonka takana ei oikeasti halua seistä.