Journalismi

Liian pitkälle menevä tasa-arvo on hyvä tarina, mutta harvoin totta

Tällaisessa ilmapiirissä ei ole suuri ihme, että maan suurin sanomalehti alkaa nähdä kaiken paitsi luonnontieteellisen tutkimuksen luisuvan tieteellisyydestä kohti silkkaa ”intersektionaalista ideologiaa”, kirjoittaa Janne Zareff.

Helsingin Sanomat ilmaisi pääsiäisenä pääkirjoituksessaan huolen siitä, että Suomen yliopistojen yhteiskuntatieteelliset, humanistiset ja taiteiden tiedekunnat ja laitokset ovat siirtymässä tieteellisestä toiminnasta kohti ideologista. Ongelma on Helsingin Sanomien mukaan ”intersektionaalinen ideologia, joka haastaa miehisinä, valkoisina ja länsimaisina pidetyt ajatustavat”.

Suomalainen yliopistoväki ei vaikuttanut tunnistavan Helsingin Sanomien näkemystä ei-luonnontieteellisen tutkimuksen tason heikkenemisestä Suomessa. Tällainen on ainakin oma tieteellisesti todentamaton, somehavaintoihin perustuva käsitykseni. Tyypillisesti tällaisia huolia onkin kuultu lähinnä poliitikkojen suusta silloin, kun tieteellinen tutkimus on tuottanut heille epämieluisia tuloksia.

Helsingin Sanomien avaus kuitenkin sopii nykyiseen journalismin henkeen varsin hyvin. Yksi viime vuosina nopeimmin yleistyneistä juttutyypeistä journalismissa tuntuu olevan tarina siitä, kuinka vaatimukset tasa-arvosta menevät liian pitkälle. Mediassa on julkaistu todella uskomattomia tarinoita #metoon, feminismin ja ihonväriin liittyvien kiistojen ylilyönneistä.

Kun todella uskomattomiin tarinoihin on perehdytty tarkemmin, ne eivät tosin usein olekaan enää olleet niin uskomattomia.

 

”Bidenin virkaanastujaisissa esiintyneen Amanda Gormanin runojen kääntämisestä nousi kohu Hollannissa: valkoihoinen kääntäjä oli arvostelijoille liikaa”, otsikoi Yle.

Runoilija Amanda Gormanin hollantilaista kääntäjää ei tosin kritisoitu vain, koska hän oli valkoinen. Kritiikkiin vaikutti esimerkiksi se, ettei hänellä ollut minkäänlaista kokemusta kääntäjän työstä.

Aino-triptyykkiä ei alettu vaatia pois Ateneumin seinältä #metoo-liikehdinnän myötä, vaan satunnaiset kävijät olivat silloin tällöin paheksuneet alastonta nuorta naista jahtaavaa partasuuta suunnilleen koko museon olemassaolon ajan.

Sekä kääntäjän että triptyykin ”sensuroinnista” kuitenkin ehti tulla uutisia ja osa julkista, suomalaista keskustelua.

On helppo ymmärtää, miksi tällaiset tarinat houkuttavat lukijoita. Niillä on valmis, helposti tunnistettava narratiivinen pohja suomalaisessa folkloressa.

Tarinat tuntuvat tyypillisesti rakentuvan absurdeiksi kaskuiksi; ihminen tekee jotain sinällään kannatettavaa niin päättäväisesti, ettei itse huomaa tekemisensä muuttuneen järjettömäksi. Tällaisilla tarinoilla on vahvat juuret esimerkiksi hölmöläisperinteessä, jonka nautinnollisuus perustuu huumorin aspekteista luultavasti vahvimpaan, ylemmyyden tunteeseen.

Toisekseen on helppo ymmärtää, miksi tällaiset tarinat kutsuvat toimittajia kirjoittamaan itsensä. Jo 1965 Johan Galtung ja Mari Holmboe Ruge julkaisivat kuuluisan tieteellisen kritiikkinsä siitä, millaisin kriteerein uutiset valikoituvat sanomalehtiin. Kaksi olennaista kriteeriä olivat yllättävyys ja odotettavuus.

Nämä ristiriitaisilta tuntuvat kriteerit yhtyvät tarinoissa liian pitkälle menneestä tasa-arvosta. Tarinat ovat täydellisen yllättäviä, koska niissä kerrotaan aivan kummallisista vaatimuksista. Toisaalta ne ovat täysin odotettavia, koska kyllähän me tiedämme, että juuri tällaisia feministit ja muut tasa-arvointoilijat pohjimmiltaan ovat.

 

Tarina liian pitkälle menevistä tasa-arvovaatimuksista on houkutteleva. Tasa-arvokeskustelu on aikamme suuria keskusteluja. Siksi ei ole ihme, että tarinoille on massiivinen sosiaalinen tilaus. Eikä ole ihme, että kun tarjoutuu mahdollisuus kertoa yllättävä ja odotettava tarina, todellisuuteen voidaan suhtautua hyvinkin joustavasti, jotta mahtava tarina saadaan kerrottua.

On tietenkin väistämätöntä, että tasa-arvokeskusteluissa nähdään myös oikeita ylilyöntejä. Tämä on minkä tahansa laajan, yhteiskunnallisen keskustelun piirre.

Tasa-arvokeskustelun seuraajat tuntuvat usein kuitenkin keskittyvän ylilyöntien odottamiseen. Tällaisessa ilmapiirissä ei ole suuri ihme, että maan suurin sanomalehti alkaa nähdä kaiken paitsi luonnontieteellisen tutkimuksen luisuvan tieteellisyydestä kohti silkkaa ”intersektionaalista ideologiaa”.