Journalismi

Journalistit voisivat ottaa oppia tiedeyhteisön itsekriittisyydestä, kirjoittaa tutkija Kaisa Kangas

Toimituspäällikkö Anu Silfverberg kirjoitti alkuvuodesta Long Playn perjantaikirjeessä, että median pitäisi perustella luotettavuutensa julkisen itsekritiikin kautta, ”vahtimalla omiaan”.

Hänen mukaansa journalistit voisivat viitata toistensa juttuihin paljon nykyistä enemmän – kreditoida, kritisoida, ja vastata kritiikkiin.

Tutkijan näkökulmasta idea tuntuu paitsi toimivalta, myös tutulta. Tieteellisissä julkaisuissa käydään vuoropuhelua, jossa tutkijat jatkuvasti viittaavat toisiinsa ja kritisoivat toisiaan.

Toimittajat tuntuvat kuitenkin usein jättävän mediakritiikin Journalistin kaltaisille ammattilehdille. Miksi?

Silfverbergin mukaan vaikea talous- ja työtilanne saa toimittajat helposti kokemaan kritiikin kiusaamisena. Tutkijat eivät kuitenkaan koe samoin, vaikka myös yliopistomaailmassa tasapainotellaan niukkojen resurssien ja pätkätöiden kanssa.

 

Tammikuinen perjantaikirje muistui mieleeni katsellessani Ylen Viimeinen sana -ohjelmaa 9. huhtikuuta. Aiheena oli pääsiäisenä julkaistu Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jota tutkijat ja lukijat olivat kritisoineet muun muassa nykyajan yliopistoväen rinnastamisesta 1970-luvun taistolaisopiskelijoihin ja kokonaisten tieteenalojen vähättelemisestä.

Iltalehden pääkirjoitustoimittaja Kreeta Karvala kommentoi asiaa ohjelmassa näin:

”En ikinä lähtisi heittämään ketään kollegaa kivellä epäselvistä lauseista, niitä on tullut itsekin kirjoitettua.”

Silfverbergin kuvaileman kiusaamiskokemuksen valossa se tuntui paljastavalta. Näyttäytyykö kollegalta saatu julkinen kritiikki raamatullisena kivittämisenä? Onko ajatuksena, että vain synnitön – tai jollakin tapaa moitteeton – saa kritisoida kollegaa tv-ohjelmassa?

Tutkijan näkökulmasta ajatus tuntuu oudolta. Kritiikki ja kyseenalaistaminen ovat keskeinen osa tutkijan työtä. Toisten ajatusten kyseenalaistaminen ja näiden tekemien virheiden korjaaminen on tieteellisen keskustelun arkea. Sitä voi tehdä, vaikka on itsekin toisinaan väärässä. Kaikki ovat joskus. Välillä tutkija on kriitikon roolissa ja välillä kritiikin kohteena. Kun kritiikki on yleistä, se ei tunnu yhtä pelottavalta tai järisyttävältä.

Tiedemaailmassa muiden työn kritisoiminen kerryttää usein omia meriittejä. Mediamaailmassa taas ajatellaan, että se voi vaurioittaa suhteita kollegoihin ja työnantajiin – siis vahingoittaa omaa uraa. Tästä kirjoittaa muun muassa toimittaja ja viestintäyrittäjä Pasi Kivioja Suomen Kuvalehden blogissa: toimittajat eivät kritisoi mediaa, koska eivät halua polttaa siltoja.

Uskon kuitenkin, että niin journalistit, media kuin yleisötkin hyötyisivät, jos alalla omaksuttaisiin arkisempi suhtautuminen itsekritiikkiin.

 

Kenties myös Anu Silfverbergin käyttämä ilmaus ”vahtia omiaan” kertoo jotakin. Omaan sisäryhmään kuuluvan kritisoiminen ulkopuolisten nähden koetaan usein tabun rikkomisena. Se näkyy tiedeyhteisössäkin: saman tutkimusryhmän jäsenelle tai omalle jatko-opiskelijalle saatetaan antaa kritiikkiä ennemmin kahvihuoneessa kuin koko konferenssiyleisön edessä.

Tutkijalle edes toinen saman alan tutkija ei kuitenkaan ole automaattisesti oman sisäryhmän jäsen. Silfverbergin sanavalinta ja Kreeta Karvalan kommentti tuntuvat kielivän siitä, että journalistien parissa olisi tavallisempaa nähdä varsin laaja joukko kollegoita osana sisäryhmää, ”omina”.

Keskenään hyvissäkin väleissä olevat tutkijat saattavat kiistellä Twitterissä tieteeseen liittyvistä kysymyksistä, mutta vain pieni osa journalisteista näyttäisi arvostelevan toisia journalisteja.

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esihenkilö Saska Saarikoski kirjoitti yllättyneensä pääkirjoituksensa herättämästä reaktiosta. Pyrkiessään ymmärtämään sitä hän selitti yliopistoihmisten kenties kokevan asian näin:

”[…] Rakentavaan kritiikkiin liittyy myös pahan­tahtoista asiantuntijavihaa.”
”Tilanne on ristiriitainen. Kriisien ja muutosten keskellä tosipohjaisen ja tutkitun tiedon tarve kasvaa. Samalla yliopistoja kyseenalaistetaan entistä ankarammin. Sellaisessa tilanteessa vihollisia alkaa helposti nähdä ystävissäkin ja pienikin irto­lause voi tuntua uhkaavalta hyökkäykseltä.”

Saarikoski siis kuvailee tilannetta, jossa omaan sisäryhmään kohdistuu ulkopuolelta tuleva hyökkäys ja asiallinenkin kritiikki nähdään sen valossa.

En usko kovinkaan monen tutkijan samaistuvan tähän jo senkään takia, että tieteellisen keskustelun luonteen vuoksi ulkopuolisilta harvoin tulee rakentavaa kritiikkiä. Suuri yleisö saa tyypillisesti tietää tutkimustuloksista lähinnä median kautta, ja vaikka tutkimusartikkelit ovat julkisesti saatavilla, eivät ne välttämättä avaudu kuin osana laajempaa kontekstia.

Herää kysymys, kenen kokemuksesta Saarikoski lopulta kirjoittaa. Kun tekstistä vaihtaa muutaman sanan, se näyttääkin tältä:

”[…] Rakentavaan kritiikkiin liittyy myös pahan­tahtoista toimittajavihaa.”
”Tilanne on ristiriitainen. Kriisien ja muutosten keskellä tosipohjaisen
journalismin tarve kasvaa. Samalla mediaa kyseenalaistetaan entistä ankarammin. Sellaisessa tilanteessa vihollisia alkaa helposti nähdä ystävissäkin ja pienikin irto­lause voi tuntua uhkaavalta hyökkäykseltä.”


Kirjoittaja on matematiikan tohtori ja Itä-Aasian tutkimuksen maisteri. Hän tutkii Helsingin Sanomain Säätiön apurahalla tieteellisen tiedon käsittelemistä koronauutisoinnissa. Hän on myös kirjoittanut tiedejuttuja muun muassa Tiede-lehteen ja Helsingin Sanomiin.