Journalismi

Poliisi haluaa korvata journalismin myötäsukaisilla pr-sarjoilla. Anu Nousiaisen sotarikosreportaasi on juttutyyppi, joka liki katosi poliisin nihkeän laintulkinnan vuoksi, kirjoittaa rikostoimittaja Rami Mäkinen

Rami Mäkinen

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Anu Nousiainen oli jo pidempään halunnut tehdä jutun, jossa hän seuraisi poliisin murhatutkintaa läheltä. Runsaat kaksi vuotta sitten tilaisuus lopulta tarjoutui. Keskusrikospoliisi (KRP) oli ryhtynyt tutkimaan Tampereella asuvan sierraleonelaismiehen rikoksia, joihin tämän epäiltiin syyllistyneen Liberian toisessa sisällissodassa 1999–2003.

Tutkinnanjohtajana toiminut rikosylikomisario Thomas Elfgren päästi Nousiaisen seuraamaan lähietäisyydeltä tutkintaa, joka koski Gibril Massaquoin epäiltyjä murhia, raiskauksia, kidutuksia ja kannibalismia. Kahden vuoden työn tuloksena syntyi artikkeli, joka julkaistiin Kuukausiliitteessä helmikuussa 2021.

Artikkeli on laadukas, vaikuttava – ja edustaa Suomessa nykyään hyvin harvinaista journalismin alalajia. Se, että Elfgren salli näin tarkan raportoinnin poliisin rikostutkinnasta on todella poikkeuksellista. Nykyään poliisi nimittäin pyrkii usein pikemminkin hallitsemaan julkisuutta kuin edistämään sitä.

Jos Elfgren olisi noudattanut orjallisesti Poliisihallituksen julkisuuslakikäsikirjan linjauksia, Nousiaisella ei olisi ollut mitään asiaa murhatutkijoiden matkaan Liberiaan. Merkittäviä tietoja olisi jäänyt pimentoon.

Takavuosina varsin yleinen oli juttutyyppi, jossa toimittaja ja kuvaaja hyppäsivät poliisin matkaan ja tekivät reportaasia virkavallan työstä. Milloin oltiin partion kyydissä Tampereen yössä, milloin seuraamassa rikostutkijoiden työtä Oulussa. Ylen Poliisi-tv-ohjelmassakin oli pitkään vakio-osio nimeltä Poliisin matkassa.

Nousiaisen artikkeli ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun merkittävän rikoksen tutkijoiden työtä seurataan vierestä. Tunnettu esimerkki on Virke Lehtisen ohjaama Poliisi etsii murhaajaa vuodelta 1997. Kuvausryhmä oli sattumalta tekemässä dokumenttia Helsingin poliisin väkivaltarikosyksiköstä, kun Tehtaankadun poliisimurhat sattuivat. Lehtinen seurasi aitiopaikalta, kuinka murharyhmä jäljitti ampujaa.

Juttutyyppi on nyt kadonnut mediasta lähes kokonaan. Taustalla on 2010-luvulla alkanut ja tähän päivään asti jatkunut kehitys.

Lähtölaukauksen antoi oikeusasiamies jo vuonna 2009. Hän oli sitä mieltä, että toimittajien mukanaolo poliisipartioiden matkassa on ongelmallista. Toimittajathan saattaisivat muun muassa kuulla poliisiradiosta ylimääräisiä asioita, laillisuusvalvoja järkeili.

Sitten tuli tapaus Jari Aarnio, joka jätti poliisihallintoon syvät traumat. Aarnio on vähintään osasyy siihen, että 2010-luvun puolivälistä lähtien poliisi on avautumisen sijaan umpeutunut. Logiikka voi tuntua oudolta – yleisesti parasta korruption torjuntaa on avoimuus. Joka tapauksessa pieniäkin virhemahdollisuuksia alettiin vältellä niin pikkutarkasti, että poliisin ylijohdon näkemys julkisuusperiaatteesta etääntyi kauas siitä, mikä on yleisön kannalta olennaista. Ylijohdon näkemystä kummastelevat toisinaan myös kentällä toimivat poliisit.

Näkyvimmin esillä ovat olleet poliisin julkisuuslakitulkinnat. Järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyys on tulkittu salassa pidettäväksi, yksityiseksi harrastustoiminnaksi. Tappajan humalatila on tulkittu yksityiseksi terveystiedoksi ja siten salaiseksi.

Poliisi itse sanoo viestivänsä aiempaa enemmän ja ”avoimemmin”. Se on kuitenkin omaehtoista viestintää. Twitter laulaa, mutta asiakirjat salataan.

Poliisin matkassa -juttutyypin kannalta kehitys on johtanut siihen, ettei näitä juttuja ole tehty enää vuosiin. Poliisilla on valmiit lomakkeet ja sellaiset ehdot, ettei itseään kunnioittava viestin voi niihin suostua. Päätösvaltaa sisällöstä pitäisi käytännössä luovuttaa poliisille.

Siksi yleisö saa tyytyä television Poliisit-ohjelmiin, jotka tehdään Poliisihallituksen hallinnassa ja joilla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa.

Tätä taustaa vasten Thomas Elfgrenin rohkea ratkaisu on virkistävä poikkeus. Ratkaisu osoittaa, että yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden julkistaminen on mahdollista, jos tahtoa löytyy.

Poliisihallituksen lomakkeiden sijaan Helsingin Sanomat ja KRP tekivät oman keskinäisen sopimuksen, jossa HS:n toimittajat sitoutuivat vaikenemaan esitutkinnan salassa pidettävistä asioista.

Sopimukseen kirjattiin, että salassapitovelvoite raukeaa, jos edes osa esitutkinnasta tulee lain mukaisesti julkiseksi. Tämä tapahtui helmikuun alussa, jolloin oikeudenkäynti Massaquoita vastaan alkoi Pirkanmaan käräjäoikeudessa.

Nousiaisella tai HS:llä ei ole KRP:n puolelta siis enää mitään rajoitetta projektin aikana saamiensa tietojen käyttämiseen journalistisessa tarkoituksessa.

Käytännössä kyse oli embargosta. Päätösvalta sisällöstä ei siirtynyt toimituksen ulkopuolelle.