Kiitos siististä sisätyöstä, ajatteli Heikki Kuutti hyisenä pakkaspäivänä. Sitten uutispäällikkö sai juttuidean.
Oli yksi sydäntalven kylmimmistä päivistä Jyväskylässä 1980-luvun loppupuolella.
Olin varustautunut työpäivääni Keskisuomalaisessa vain ohuella talvitakilla ja pikkukengillä. Lämpimässä toimituksessa kiittelin ammatinvalintaani ja siistiä sisätyötä.
Uutispäällikkö Martti Sihvonen tuli hehkuttamaan juttuideaansa.
”Haastatellaanpa ihmisiä, jotka joutuvat ulkotöihin kovalla pakkasella! Ja mitä on työnantajan vastuu!”
Valokuvaaja Antti Bengts lähti mukaan etsimään haastateltavia. Kun kaduilla oli hiljaista, päädyimme kauppatorille.
Bengts oli varustautunut turkilla, karvahatulla ja huopikkailla. Hän ei huomauttanut mitään omasta asuvalinnastani, mutta virnisteli. Juttukeikan kruunasi kiireessä mukaan nappaamani kuivamustekynä, joka tunnetusti on vihoviimeinen muistiinpanoväline kylmässä.
Tori oli hyytävässä säässä lähes tyhjä. Jokunen myyjä sentään odotteli ostajia. Valitsin haastatteluun risukorikauppiaan, jolta pyysin lyijykynän.
”Miltä sinusta tuntuu, kun joudut nyt tekemään ulkotöitä näin kovalla pakkasella”, käynnistin jutun teon.
Myyjä mittaili olemustani ja laukaisi vastakysymyksen:
”Mikset kysy sitä itseltäsi?”
Sitten hän jatkoi ystävällisellä muistutuksella, miten varaudutaan asianmukaisesti kylmään säähän: oikea asukokonaisuus, kerrospukeutuminen, pään suojeleminen, lämpimät talvikengät.
Myyjä ehkä näki, kun opettavaiset sanat saivat silmäni kostumaan. Kenties hän tunnisti myös henkisen potkun omaan takapuoleeni.
Uutispäällikön edellyttämästä työnantajan vastuusta en kirjoittanut mitään.