Harri Ahola soitti kiihdytysajajalle, mutta haastateltava ei ollutkaan ihan samalla radalla.
Tein vuosikymmen sitten Turun Sanomien uutistoimituksessa juttua siitä, miten erinäisten pommintekoon kelpaavien aineiden ostaminen olisi muuttumassa luvanvaraiseksi. Samoja aineita käytetään esimerkiksi monessa harrastuksessa.
Yksi aineista oli nitrometaani, jota käytetään muun muassa kiihdytysautojen ja radio-ohjattavien autojen polttoaineena. Päätin etsiä haastateltavan kiihdytysautoilun parista, saisihan siitä mahdollisesti myös näyttäviä kuvia.
Kuten tässä yhdistysten luvatussa maassa usein tehdään, etsin alan yhdistyksen ja tiedustelin, onko Turun seudulla kiihdytysajajia. Yksi sellainen löytyi. Puhelinnumeroa yhdistyksen miehellä ei ollut antaa, mutta numeropalvelu tunsi yhden numeron oikealta paikkakunnalta.
Soitin siihen, esittelin itseni ja aloin tiedustella nitrometaanin hankkimisen hankaluudesta. Haastateltava vastasi lyhyesti ja hieman hämmentyneenä.
Epäilykseni heräsi nopeasti, eikä suotta: langan toisessa päässä oli kiihdytysajoharrastajan täyskaima. Olin vahingossa onnistunut sellaisen löytämään, vaikka nimi ei ollutkaan mikään juhakorhonen tai jukkavirtanen.
Pahoittelin virhettä, mutta mies otti kaiken erittäin hyvällä huumorilla. Hämmästelin, miksi mies vastasi kysymyksiin nitrometaanista, vaikkei kiihdytysajaja ollutkaan. Sekin selvisi: väärä haastateltavani söi nitroja.
”Minä ihmettelinkin, että miten Turun Sanomat tietää minun sydänlääkitykseni.”