Journalismi tunnistaa huonosti suomalaisen korruption, kirjoittaa toimittaja Salla Nazarenko

Suomen kansainvälinen maine matalan korruption maana istuu sitkeässä. Kun korruptiota tutkiva Transparency International julkaisee vuosittaisen korruptioindeksinsä, ilmestyy Suomessa kymmeniä juttuja, joissa juhlitaan Suomen hyvää sijoittumista.

Tilastoissa Suomi onkin erinomainen maa: maailman onnellisin, eräs vähiten korruptoituneista, tasa-arvon taivas ja paljon muuta. Korruptiota kuitenkin esiintyy meilläkin ja se pitää myöntää, tunnistaa ja paljastaa. Nyt toimittajat usein ylläpitävät myyttiä korruptoitumattomasta maasta sen sijaan että tutkisivat kotimaista korruptiota.

Suomalaisen korruption luonteeseen kuuluu, että sitä on vaikea tutkia, osoittaa ja todentaa. Korruptio ilmenee Suomessa ennen muuta epäeettisinä verkostoina, joita kutsutaan myös hyvä veli -verkostoiksi. Suomalaiset ilmi tulleet korruptiotapaukset kertovat näistä verkostoista.

Vantaan entinen kaupunginjohtaja Jukka Peltomäki sai tuomion otettuaan vastaan taloudellisia etuja ystävältään, joka omisti arkkitehtitoimiston. Hovioikeudessa tuomio laimeni lahjusrikkomukseksi, mikä hämmensi lainoppineita.

Kittilän laki on viime vuosien tärkein suomalaista korruptiota kuvaava teos. Mediassa se on ollut häkellyttävän vähän esillä. Sen mukaan Kittilässä Palosaaren yrittäjäsisarusten ympärille on muodostunut verkosto, joka pitää heidän etujaan tärkeämpänä kuin hyvää hallintoa.

Gallupit ja kyselytutkimukset, uusimpana Kunnallis-alan kehittämissäätiön kysely tammikuulta 2020, paljastavat, että suurin osa suomalaisista ajattelee Suomessa olevan korruptiota. Eniten sitä ilmenee kansalaisten mielestä muun muassa vaaleja ja puolueita rahoitettaessa sekä esimerkiksi kaavoituksen ja maankäytön yhteydessä sekä julkisissa virkanimityksissä.

Eräs suomalaisen korruption muoto on pyöröovi-ilmiö, jossa ihmiset vaihtavat vaikkapa korkeasta julkisesta virasta yksityiselle puolelle lobbariksi hyvin lyhyen tai olemattoman karenssiajan jälkeen. Viimeisin skandaali liittyy Puolustusvoimien entisen komentajan Jarmo Lindbergin siirtymiseen konsultiksi hävittäjävalmistaja Lockheed Martinille tekemättä asiasta karenssisopimuksessa vaadittua ilmoitusta. Eräänlaisessa pyöröovessa pyörivät myös toimittajat siirtyessään töihin viestintätoimistoihin tai valtiolle.

Verkostoja on kaikilla. Epäeettisiksi ne muuttuvat silloin, kun niiden kautta jaetaan julkista rahaa tai etuja niin, etteivät verkoston ulkopuolelle jääneet saa tasavertaisia mahdollisuuksia.

Verkostojen muuttumista terveistä sairaiksi on hankala havaita. Journalistien käsistä ne lipeävät pitkälti siksi, että tutkivaan työhön on liian vähän resursseja. Esimerkiksi julkisten hankintojen järjestelmällinen tutkiminen sekä erilaisten ilmiantojen seuraaminen vie aikaa, jota journalisteilla ei usein ole.

Korruptio maksaa EU:n arvioiden mukaan unionin taloudelle 120 miljardia euroa vuodessa. Suomessa laskelmat koskevat talousrikoksia ja harmaata taloutta, jotka maksavat valtiolle miljardeja. Korruption ilmiöt, kuten kartellit ja epäselvyydet julkisissa hankinnoissa, tulevat meidän kaikkien maksettaviksi. Siksi olisikin perusteltua käyttää toimituksen resursseja korruption tutkimiseen.

Tänä päivänä käytännössä kaikki suuret suomalaiset korruptioskandaalit ovat löytyneet tutkivan journalismin tuloksena, mutta suomalaiseen korruptioon kajoavien toimittajien määrä on pieni. Suurin osa journalisteista ei edes tiedä, miten ilmiötä voisi ja tulisi tarkastella.

Myös kansainvälisiä verkostoja tarvitaan lisää. Korruptio on rajat ylittävää piilorikollisuutta ja sen lankojen tutkiminen vaatii yhteistyötä, kuten esimerkiksi Panama-vuoto osoitti.

Jatkossa voisimme siis laatia vähemmän juttuja, joissa juhlitaan Suomen sijoittumista korruptiolistalla, ja tutkia suomalaista korruptiota enemmän. Kaikki alkaa tunnustamalla, että Suomi ei ole korruptiosta vapaa maa.