Suomalainen journalismi selittää, kun pitäisi näyttää, kirjoittaa freetoimittaja Janne Flinkkilä

Älä selitä vaan näytä. Tätä käskyä kirjoittajat opetetaan tottelemaan, ja se on myös editointivaiheen tärkeimpiä työkaluja. Kun kyse on kuvajournalismista, käsky kuitenkin unohtuu. Mitä enemmän yt-viikate niittää kuvatoimituksia, sitä enemmän tuotamme juttuja, joissa kuva ei liity tapaukseen. Otavamedian päätös antaa kenkää lähes kaikille kuvaajilleen on viimeisin esimerkki asioiden surkeasta tilasta.

Syyskuun 29. päivänä Iltalehti julkaisi verkossa jutun otsikolla Näin penis ikääntyy – ajan myötä tapahtuu neljä asiaa. Jutun kuvassa näkyivät rannalla aurinkolasit päässä suu raollaan seisovan miehen pää ja yläselkä. Kuvatoimistolle poseeratessaan hän tuskin tiesi päätyvänsä symboloimaan neljällä tavalla vanhenevaa penistä.

Journalismin periaate on, että yleisöllä on oikeus tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Yleisön pitäisi saada myös nähdä, mitä tapahtuu. Niin ei käy, jos kuva ei liity tapaukseen. Tai jos kuvia läiskii jutturänniin kirjoittava toimittaja, joka on käsketty tekemään kuvatoimittajan työtä ilman visuaalista ammattitaitoa.

Elokuun lopussa Helsingin Sanomat kiersi kaupungilla kysymässä, miksi ihmiset käyttävät tai eivät käytä kasvomaskia. Katugallup kuvattiin suoralla salamalla, joka vääristi haastateltujen kasvot kalmankalpeiksi ja sai heidät muistuttamaan zombeja. En keksi ratkaisulle tiedonvälityksellistä perustelua.

Kyse ei ole vain kiireestä tai suuria juttumääriä tuottavista päivälehdistä. Se läpäisee koko alan. Ansioitunut kirjoittajajoukko perusti vuonna 2013 Long Playn, jonka tavoitteeksi päätoimittaja Johanna Vehkoo nimesi Hesarin haastattelussa suomalaisen laatujournalismin pelastamisen. Lehti lähti kuitenkin pelastamaan selittämistä eikä näyttämistä: tuottamaan featurejournalismia ilman kuvaa.

Lokakuun 2020 kirjoittajakoulun mainoksessa Long Playn toimitus lupasi ”paljastaa täydellisen jutun reseptin” eli ”parhaat vinkkinsä jutunteon kaikkiin vaiheisiin”. Aihelistan perusteella resepti ei sisältänyt tekstin ja kuvan vuorovaikutusta.

Kunnianhimoiset ammattilaisetkin siis näkevät journalismin kirjainten jonona, vaikka tuijottavat päivittäin kansainvälisten kilpailijoiden tuottamaa visuaalisesti tyrmäävää mediaa. Tilanne kertoo paitsi ammattikuntamme kollektiivisesta sokeudesta, myös tekstin ja kuvan eriytymisestä omiin maailmoihinsa. Ne eivät enää välitä samaa viestiä vaan pahimmillaan sotivat keskenään.

Tiedän, että arkeamme kurjistaa resurssipula. Tämä ei kuitenkaan ole resurssikysymys vaan prosessikysymys. Täytyy vain iskostaa mieliin, että teksti ja kuvat juttelevat tasavertaisina keskenään. Silloin prosessi alkaa ohjautua itsekseen selittämisestä näyttämiseen siitä alkaen, kun juttuidea on vasta pilke silmäkulmassa.

Jos tahdomme nousta selittämisen tasolta näyttämisen tasolle, prosessiin kuuluu jatkuva kyseenalaistaminen: Kannattaako editoida tekstiä tietämättä, mitä jutun kuvat näyttävät? Miksi teksti yrittää selittää luotaantyöntävää numero-oksennusta, jonka infografiikka näyttäisi helposti ja kauniisti? Miksi tämäkin teksti kuvitetaan naamallani eikä esimerkeillä, jotka todistaisivat väitteeni?

Näin sen pitäisi mennä: teksti palvelee kuvia ja kuvat palvelevat tekstiä. Silloin kokonaisuus palvelee välitettävää viestiä ja lopputuote yleisöä – mikä lopulta palvelee kustantajan ansaintalogiikkaa.

Prosessin korjaamisen voi aloittaa ottamalla mallia oman toimistokuution ulkopuolelta. Selittämisen jalostamista näyttämiseksi toteuttaa tehokkaasti kaikki muu media paitsi se, joka kutsuu itseään journalismiksi. Tämä on kilpailu, jota ei kannata hävitä. Eikä siinä pärjää selityksillä vaan näytöillä.